Tänään ei ollut hyvä päivä. Tänään kaipasin häntä, nostin muiston hänestä esiin. Tuoksuttelin. Yritin lukea hänen kirjoittamiaan sanojaan, en päässyt edes kunnolla alkuun ennenkuin minun oli pakko lopettaa. Laittaa hänen sanansa piiloon ja pyyhkiä ajatukset mielestä ennen kyyneliä.
Häntä ajattelemalla kiusaan ja satutan vain itseäni. En ansaitse sitä. Olin jo niin hyvää matkaa unohtamassa hänet kokonaan, mitä tapahtui? Mikä sai hänet taas palaamaan mieleeni? Siihen en vastausta tiedä, mutta toivon hänen katoavan ajatuksista. En ole tarpeeksi vahva vielä miettiääkseni häntä. Tarvitsen aikaa lisää. Hän särki minut, en anna hänen tehdä sitä uudelleen.
Lauantain vastaisena yönä pääsen pois Suomesta, pääsen Bulgarian auringon alle unohtamaan hänet. Lupasin itselleni olematta ajattelematta häntä. Enää en suostu tuhlaamaan ajatuksia häneen, ihmiseen joka sanoo asioita niitä tarkoittamatta ja rikkoo lupauksensa. Ansaitsen parempaa.
Mutta silti kaipaan häntä.
torstai 4. elokuuta 2011
tiistai 2. elokuuta 2011
I'm so lonely.
Ensimmäinen ilta yhdessä. Yhdessä hänen kanssaan. Laukut lattialla oven edessä. Hän vieressäni sängyllä makoilemassa. Haistan hänen tuoksunsa, tuoksun jonka olin halunnut niin pitkään haistaa hänen iholtaan. Sydämmeni pahakahtuu onnesta. En tiedä miten pitäisi olla. Katselemme kumpikin televisiossa pyörivää ohjelmaa, kumpikaan siihen keskittymättä. Vihdoinkin saamme olla samassa huoneessa, vierekkäin ja yhdessä. Olemme odottaneet tätä hetkeä niin pitkään, mutta silti makoilemme vierekkäin, lähellä toisiamme, mutta kuitenkin kaukana toisistamme. Hän rikkoo hiljaisuuden ja nauramme itsellemme, sille kuinka naurettavia olemme kun emme uskalla koskettaa toisiamme. Menen lähemmäksi häntä, laitan käden hänen käteensä. Hän puristaa kättäni. Sydämmeni pomppaa kurkkuun. Ihoni nousee kananlihalle, vatsani kääntyy ympäri. Suljen silmäni, vihdoin tunnen hänet ihollani, hänen tuoksunsa nenässäni. Eikä aikakaan kun hän on ihan kiinni minussa, katselemme toisiamme. Hänen huulensa koskettavat huuliani, ensisuudelmamme. Niin upea, huumava. Paljon enemmän kuin sen kuvittelin olevan. Jotain mitä en olisi koskaan voinut kuvitella. Antaudumme tunteittemme valtaan.
Myöhemmin samana iltana makoilemme tuolla samalla sängyllä, tälläkertaa kiinni toisissamme. Enää ei tarvitse miettiä miten olla ja mitä tehdä. On hyvä olla, olen juuri siinä missä minun kuuluukin olla, kiinni hänessä, ensirakkaudessani. Kolme sanaa. Ne kolme sanaa jotka olen halunnut niin pitkään sanoa hänelle hänen kasvojensa edessä. Mä rakastan sua. Hän nousee istumaan. Hän on sekaisin, onnesta. Hän painaa päänsä reisiini ja kuulen hänen sanovan samat kolme sanaa minulle. Minäkin sekoan. Vihdoin se on tapahtunut, olemme saaneet katsoa toistemme kasvoja nämä sanat sanoessamme. Ja voimme tehdä niin koko loppuelämämme.
Tai niin ainakin luulimme. Kunnes hän teki päätöksensä. Päätöksen jonka takia en tule enää koskaan kuulemaan noita sanoja häneltä. Hän muutti pois ja jätti minut tänne. Hän jätti minut tavalla jota en tule koskaan antamaan hänelle anteeksi. Hän särki sydämmeni. Olin palasina, rikki niin pitkään. Joka hetki toivoin hänen tulevan takaisin. Hän ei tullut. Hän löysi toisen ja tuli onnelliseksi. Minäkin tulin. Pääsin hänestä yli, unohdin hänet. Otin laastarin, johon luulin ihastuneeni. Mutta ihastuin vain tuohon tunteeseen että vierellä on ihminen kuka ottaa kainaloon, suutelee ja kenen viereen nukahtaa. Hänen lähtönsä jälkeen olen kuitenkin kohdannut ihmisiä joihin olen ihastunut, mutta ei ne kestä. Ei ihastukseni kestä jollen tunne saavani toiselta samanlaisia tunteita.
Viime päivinä, hän ensirakkauteni on kuitenkin tullut ajatuksiini. Olen kaivannut häntä. Ikävöinyt hänen iholleen ja hänen rakkauttaan. Tiedän että en tule koskaan enään kohtaamaan häntä, hän on historiaa. Silti kohtaan hetkiä joilloin toivoisin hänen olevan vierelläni. Hän oli ihana, suhteemme oli erillainen kuin muiden. Olimme ainutlaatuisia yhdessä. Hän oli ulkonäöltään upein ja sisimmästään vielä kauniimpi.
Välillä ikävä häntä kohtaan on niin suuri että sattuu. Luulen kuitenkin ikäväni olevan suurimmaksi osaksi kaipuuta toisen iholle, ikävää toisen viereen. Ikävää ihmisen viereen joka rakastaa sinua ja ketä sinä rakastat. Ikävä tunnetta että olen ainut tyttö maailmassa ja että hän on onnellinen kanssani.
Olen vain niin yksin. Ei minulla ole ketään kenen viereen nukahtaa ja kenen otsaa suudella herätessä. Ei ole ihmistä kuka tuntisi samoin minua kohtaan kuin minä häntä. Mutta on unelmia. Haaveita jostain toisesta. Niimpä tyydyn niihin ja yritän pitää ajatukset hänestä poissa, kuten myös tyynylle tippuvat kyyneleet.
Myöhemmin samana iltana makoilemme tuolla samalla sängyllä, tälläkertaa kiinni toisissamme. Enää ei tarvitse miettiä miten olla ja mitä tehdä. On hyvä olla, olen juuri siinä missä minun kuuluukin olla, kiinni hänessä, ensirakkaudessani. Kolme sanaa. Ne kolme sanaa jotka olen halunnut niin pitkään sanoa hänelle hänen kasvojensa edessä. Mä rakastan sua. Hän nousee istumaan. Hän on sekaisin, onnesta. Hän painaa päänsä reisiini ja kuulen hänen sanovan samat kolme sanaa minulle. Minäkin sekoan. Vihdoin se on tapahtunut, olemme saaneet katsoa toistemme kasvoja nämä sanat sanoessamme. Ja voimme tehdä niin koko loppuelämämme.
Tai niin ainakin luulimme. Kunnes hän teki päätöksensä. Päätöksen jonka takia en tule enää koskaan kuulemaan noita sanoja häneltä. Hän muutti pois ja jätti minut tänne. Hän jätti minut tavalla jota en tule koskaan antamaan hänelle anteeksi. Hän särki sydämmeni. Olin palasina, rikki niin pitkään. Joka hetki toivoin hänen tulevan takaisin. Hän ei tullut. Hän löysi toisen ja tuli onnelliseksi. Minäkin tulin. Pääsin hänestä yli, unohdin hänet. Otin laastarin, johon luulin ihastuneeni. Mutta ihastuin vain tuohon tunteeseen että vierellä on ihminen kuka ottaa kainaloon, suutelee ja kenen viereen nukahtaa. Hänen lähtönsä jälkeen olen kuitenkin kohdannut ihmisiä joihin olen ihastunut, mutta ei ne kestä. Ei ihastukseni kestä jollen tunne saavani toiselta samanlaisia tunteita.
Viime päivinä, hän ensirakkauteni on kuitenkin tullut ajatuksiini. Olen kaivannut häntä. Ikävöinyt hänen iholleen ja hänen rakkauttaan. Tiedän että en tule koskaan enään kohtaamaan häntä, hän on historiaa. Silti kohtaan hetkiä joilloin toivoisin hänen olevan vierelläni. Hän oli ihana, suhteemme oli erillainen kuin muiden. Olimme ainutlaatuisia yhdessä. Hän oli ulkonäöltään upein ja sisimmästään vielä kauniimpi.
Välillä ikävä häntä kohtaan on niin suuri että sattuu. Luulen kuitenkin ikäväni olevan suurimmaksi osaksi kaipuuta toisen iholle, ikävää toisen viereen. Ikävää ihmisen viereen joka rakastaa sinua ja ketä sinä rakastat. Ikävä tunnetta että olen ainut tyttö maailmassa ja että hän on onnellinen kanssani.
Olen vain niin yksin. Ei minulla ole ketään kenen viereen nukahtaa ja kenen otsaa suudella herätessä. Ei ole ihmistä kuka tuntisi samoin minua kohtaan kuin minä häntä. Mutta on unelmia. Haaveita jostain toisesta. Niimpä tyydyn niihin ja yritän pitää ajatukset hänestä poissa, kuten myös tyynylle tippuvat kyyneleet.
maanantai 1. elokuuta 2011
Don’t hate me cause I’m beautiful.
Käteni tärisevät, aurinko porottaa iholleni ikkunan lävitse, eiliset meikit ovat levinneet ympäri kasvojani. Laukkuni ovat viereisellä istuimella, musiikki kaikuu kuulokkeissani. Olen matkalla kotiin.
Matkustin eilen monia tunteja autossa hiki valuen päästäkseni Ouluun juhlimaan ja nyt matkustan junassa selkä menosuuntaan päin krapulassa monta tuntia.
Katselen ikkunasta uos ja mietin eilistä. Kuinka ihana olikaan nähdä ystävääni taas, tutustua uusiin ihmisiin, nauttia alkoholia vieraassa kaupungissa, rakastua. Minä rakastuin eilen. Rakastuin Ouluun ja oululaisiin. Pieninkin ajatus Oulun ihanista homoista ja mukavista heteroista saa suuni hymyyn.
Pieni homobaari. Sinne me päädyimme puistossa istumisen jälkeen. Ihmiset tuolla baarissa olivat mahtavia, vapaasti ja häpeilemättä omia itsiään. Juttelin baarin pimeydessä ja musiikin pauhatessa cosmopolitan kädessäni suurimmalle osalle ihmisistä jotka sinne olivat päätyneet perjantaitaan viettämään. Halailin enemmän kuin pitkään aikaan, nauroin mahani kipeäksi. Kuulema myös valitin. Olin valittanut koko illan, niin minulle kerrottiin. En muista siitä mitään. Muistan vaan nuo ihanat ihmiset ja heidän ihmeellisyytensä. Muistan myös kuinka suuni kävi koko aika. Tajusin eilen että minulla ei ole lahjoja, en osaa mitään. En osaa laulaa tai tanssia, en osaa piirtää enkä soittaa. Mutta sitten tajusin osaavani sittenkin jotain. On yksi asia minkä osaan ja missä olen hyvä. Puhuminen. Se on minun taitoni. Muita aina äänessä olemiseni saattaa ärsyttää ja varmasti niin tekeekin. Mutta minä rakastan puhumista. Kun aloitan puhumisen, en saa siihen loppua. On ihanaa jutella kaikille, vieraille ja tuntemattomille. Taitoni takia tutustun helposti uusiin ihmisiin. Höpötän ja sählään.
Olen onnellinen, että tein tämän reissun vaikka järkeähän tässä ei ollut. Sain nähdä hänet, ihanan ihmisen johon prideilla tutustuin. Maailman paras shoppailukaveri. Hän tanssimassa ja laulamassa PMMP:n tahtiin yksinään keskellä huonetta kalja kädessään. Hymy. Reissun aikana sain myös esitellä alushousujani tuntemattomille naisille, istua pizzerian portailla nuortenmiesten ympäröimänä, heidän katsellessaan ja kehuessaan rintojani, jutella turhanpäiväisiä. Maata kattoterassilla aamunsarastessa yksinään Kaija Koota kuunnellen. Eilisen illan aikana sain myös kuulla olevani diiva. Kerran asian kuuleminen ei riittänyt, sain kuulla sen illan ja yön aikana yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni haukkuivat minua leikillään, tiedän ja ymmärrän sen. En silti nauti kuullessani kerta toisen jälkeen kuinka olen diiva, neiti ja mitä muussa minussa onkaan vikana. Välillä kaipaisin ystävällistä, kaunista sanaa toiselta tietäen toisen tarkoittavan sitä..
Sattuu kuulla toisten haukkuvan minua luonteeni takia, vaikka he sanoisivatkin sen leikillään. Kun asian usein kuulee rupeaa miettimään mitä toiset oikeasti ajattelevat ja onko kaikki sittenkään vaan leikkiä, kiusaa.
Olen epävarma itsestäni, tiedän mitä olen mutta toiset saavat minut miettimään pitäisikö minun kuitenkin olla erillainen. Näyttää toisenlaiselta ja käyttäytyä eritavalla. En halua muuttua, mutta pitäisikö minun? Olen ihminen joka rakastaa meikata ja laittautua, juoda cosmopolitania räkälässä, pukeutua mekkoihin ja tuhlata rahansa laukkuihin.
Pitäisikö minun luopua siitä, omasta itsestäni ja ja muuttua toisenlaiseksi. Vaihtaa merkkilaukut kangaskasseihin, ripsienpidennykset meikittömiin kasvoihin, vaaleanpunaiset drinkit kaljaan ja mekot t-paitaan. Pidettäisiinkö minusta silloin enemmän, silloin kun olisin kaikkea muuta kuin mitä olen oikeasti? Silloin en ainakaan kuulisi olevani neiti ja diiva.
Ihastumiseni oli niinkuin kaikki muutkin, nopea ja lyhyt. Ihastuin ja unohdin. Eihän ole enää ajatuksissani nukkumaan mentäessä, aamun ensimmäinen ajatuskaan hän ei ole. Olen helpottunut ja onnellinen. Nyt voin kääntää katseeni taas uusiin asioihin ja tyttöihin. Tulen vielä löytämään ihmisen, joka rakastuu minuun, diivaan. Ihmiseen joka kantaa merkkilaukkua, korjailee meikkejään taukoamatta, istuu puistossa laittautuneena kalliit korut päällään ja iltalaukku kädessään. Ihmiseen joka haluaa näyttää hyvältä. Jossain on ihminen joka rakastaa minua virheideni takia, ei niistä huolimatta, ihminen jonka mielestä olen täydellinen ja joka ei haluaisi minun ikinä muuttuvan. Ihminen joka tajuaa että ulkokuoreni ei ole sitä mitä oikeasti olen sisältä, että luonteeltani en olekkaan diiva joka pelkää kynsien katkeavan vaan tyttö joka haluaisi juosta meikittömänä kukkamekossa metsässä sieniä keräillen ja linnunlaulua kuunnellen.
Nostan katseeni kohti kesäistä taivasta ja haaveilen hänestä, hänestä kenen vuoksi minun ei tarvitse muuttua.
Matkustin eilen monia tunteja autossa hiki valuen päästäkseni Ouluun juhlimaan ja nyt matkustan junassa selkä menosuuntaan päin krapulassa monta tuntia.
Katselen ikkunasta uos ja mietin eilistä. Kuinka ihana olikaan nähdä ystävääni taas, tutustua uusiin ihmisiin, nauttia alkoholia vieraassa kaupungissa, rakastua. Minä rakastuin eilen. Rakastuin Ouluun ja oululaisiin. Pieninkin ajatus Oulun ihanista homoista ja mukavista heteroista saa suuni hymyyn.
Pieni homobaari. Sinne me päädyimme puistossa istumisen jälkeen. Ihmiset tuolla baarissa olivat mahtavia, vapaasti ja häpeilemättä omia itsiään. Juttelin baarin pimeydessä ja musiikin pauhatessa cosmopolitan kädessäni suurimmalle osalle ihmisistä jotka sinne olivat päätyneet perjantaitaan viettämään. Halailin enemmän kuin pitkään aikaan, nauroin mahani kipeäksi. Kuulema myös valitin. Olin valittanut koko illan, niin minulle kerrottiin. En muista siitä mitään. Muistan vaan nuo ihanat ihmiset ja heidän ihmeellisyytensä. Muistan myös kuinka suuni kävi koko aika. Tajusin eilen että minulla ei ole lahjoja, en osaa mitään. En osaa laulaa tai tanssia, en osaa piirtää enkä soittaa. Mutta sitten tajusin osaavani sittenkin jotain. On yksi asia minkä osaan ja missä olen hyvä. Puhuminen. Se on minun taitoni. Muita aina äänessä olemiseni saattaa ärsyttää ja varmasti niin tekeekin. Mutta minä rakastan puhumista. Kun aloitan puhumisen, en saa siihen loppua. On ihanaa jutella kaikille, vieraille ja tuntemattomille. Taitoni takia tutustun helposti uusiin ihmisiin. Höpötän ja sählään.
Olen onnellinen, että tein tämän reissun vaikka järkeähän tässä ei ollut. Sain nähdä hänet, ihanan ihmisen johon prideilla tutustuin. Maailman paras shoppailukaveri. Hän tanssimassa ja laulamassa PMMP:n tahtiin yksinään keskellä huonetta kalja kädessään. Hymy. Reissun aikana sain myös esitellä alushousujani tuntemattomille naisille, istua pizzerian portailla nuortenmiesten ympäröimänä, heidän katsellessaan ja kehuessaan rintojani, jutella turhanpäiväisiä. Maata kattoterassilla aamunsarastessa yksinään Kaija Koota kuunnellen. Eilisen illan aikana sain myös kuulla olevani diiva. Kerran asian kuuleminen ei riittänyt, sain kuulla sen illan ja yön aikana yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni haukkuivat minua leikillään, tiedän ja ymmärrän sen. En silti nauti kuullessani kerta toisen jälkeen kuinka olen diiva, neiti ja mitä muussa minussa onkaan vikana. Välillä kaipaisin ystävällistä, kaunista sanaa toiselta tietäen toisen tarkoittavan sitä..
Sattuu kuulla toisten haukkuvan minua luonteeni takia, vaikka he sanoisivatkin sen leikillään. Kun asian usein kuulee rupeaa miettimään mitä toiset oikeasti ajattelevat ja onko kaikki sittenkään vaan leikkiä, kiusaa.
Olen epävarma itsestäni, tiedän mitä olen mutta toiset saavat minut miettimään pitäisikö minun kuitenkin olla erillainen. Näyttää toisenlaiselta ja käyttäytyä eritavalla. En halua muuttua, mutta pitäisikö minun? Olen ihminen joka rakastaa meikata ja laittautua, juoda cosmopolitania räkälässä, pukeutua mekkoihin ja tuhlata rahansa laukkuihin.
Pitäisikö minun luopua siitä, omasta itsestäni ja ja muuttua toisenlaiseksi. Vaihtaa merkkilaukut kangaskasseihin, ripsienpidennykset meikittömiin kasvoihin, vaaleanpunaiset drinkit kaljaan ja mekot t-paitaan. Pidettäisiinkö minusta silloin enemmän, silloin kun olisin kaikkea muuta kuin mitä olen oikeasti? Silloin en ainakaan kuulisi olevani neiti ja diiva.
Ihastumiseni oli niinkuin kaikki muutkin, nopea ja lyhyt. Ihastuin ja unohdin. Eihän ole enää ajatuksissani nukkumaan mentäessä, aamun ensimmäinen ajatuskaan hän ei ole. Olen helpottunut ja onnellinen. Nyt voin kääntää katseeni taas uusiin asioihin ja tyttöihin. Tulen vielä löytämään ihmisen, joka rakastuu minuun, diivaan. Ihmiseen joka kantaa merkkilaukkua, korjailee meikkejään taukoamatta, istuu puistossa laittautuneena kalliit korut päällään ja iltalaukku kädessään. Ihmiseen joka haluaa näyttää hyvältä. Jossain on ihminen joka rakastaa minua virheideni takia, ei niistä huolimatta, ihminen jonka mielestä olen täydellinen ja joka ei haluaisi minun ikinä muuttuvan. Ihminen joka tajuaa että ulkokuoreni ei ole sitä mitä oikeasti olen sisältä, että luonteeltani en olekkaan diiva joka pelkää kynsien katkeavan vaan tyttö joka haluaisi juosta meikittömänä kukkamekossa metsässä sieniä keräillen ja linnunlaulua kuunnellen.
Nostan katseeni kohti kesäistä taivasta ja haaveilen hänestä, hänestä kenen vuoksi minun ei tarvitse muuttua.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
I wanna touch you.
Kuinka monta kertaa ja kuinka monella eri tavalla voi kirjoittaa viestin, jossa kertoo toiselle tunteistaan kuitenkaan lähettämättä niistä yhtäkään? Monta. Sen huomasin viime yönä. Eilen oli yhden hulluimmista bileistä ikinä. Eilen olisin halunnut suudella sinua keskellä tanssilattiaa hiestä märkänä kesken reivaamisen alkoholista ja poppersista seonneena.Eilen halusin sinun olevan minun, haaveilin olevani sinun. Eilen olisin halunnut kertoa sinulle sinun olevan ihminen kenen vierestä haluan herätä ja kenen suudelmia haluan kaivata. Halusin tehdä sen, mutta olen onnellinen että jätin nuo useat viestit lähettämättä. Olisin pilannut vain kaiken, menettänyt sinut. Jos en voi saada sinua kokonaan itselleni, huuliasi huulilleni, halun pitää sinut elämässäni silti, ystävänä. Sinusta en halua luopua.
En ole ikinä ollut niin hikinen ja sekaisin kuin eilen. Ilta oli mahtava, vaikka se olisi ollut vielä parempi, upeampi jos riidoilta oltaisiin vältytty. Oli ihanaa seota lopullisesti, antaa musiikin viedä mukanaan ja reivata itsensä tainnoksiin. Olla ajattelematta mitään, keskittyä vain sekoamiseen. Tuntea kuinka menettää hallinnan eikä tunne ympärillään muuta kuin musiikin puaheen ja ystävät ympärillä hyppimässä kuin viimeistä päivää.
Juuri tätä minä kaipasin.
Kaksi päivää töitä ja loma on vihdoin tullut minullekkin. Silloin voin mennä ja tulla kun huvittaa, seota yhä uudemman kerran, tavata ystäviäni, nauraa mahan kipeäksi aamuvarhain valvotun yön jälkeen ja nukkua pitkään. Ehkä saan myös tuntea sinut lähelläni, ihollani.
Kaipaus, tunteista ikävin.
En ole ikinä ollut niin hikinen ja sekaisin kuin eilen. Ilta oli mahtava, vaikka se olisi ollut vielä parempi, upeampi jos riidoilta oltaisiin vältytty. Oli ihanaa seota lopullisesti, antaa musiikin viedä mukanaan ja reivata itsensä tainnoksiin. Olla ajattelematta mitään, keskittyä vain sekoamiseen. Tuntea kuinka menettää hallinnan eikä tunne ympärillään muuta kuin musiikin puaheen ja ystävät ympärillä hyppimässä kuin viimeistä päivää.
Juuri tätä minä kaipasin.
Kaksi päivää töitä ja loma on vihdoin tullut minullekkin. Silloin voin mennä ja tulla kun huvittaa, seota yhä uudemman kerran, tavata ystäviäni, nauraa mahan kipeäksi aamuvarhain valvotun yön jälkeen ja nukkua pitkään. Ehkä saan myös tuntea sinut lähelläni, ihollani.
Kaipaus, tunteista ikävin.
Rest in Peace Amy <3
perjantai 22. heinäkuuta 2011
I guess I'm dreaming again.
torstai 21. heinäkuuta 2011
You're fuckin' perfect to me .
Kaipaan viereesi, ihollesi. Olet ajatuksissani, toivottavasti minäkin sinun.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
Just a dream.
Olet kaunis. Lumi kiiltää auringon säteiden osuessa siihen. Lumihiutaleet leijailevat hiljalleen taivaalta tippuen päällemme. Katsot minua ja hymyilet. Puolinauraen kerrot minun näyttävän eskimolta. Ilmeeni muuttuu surulliseksi, lasken katseeni maahan. Huomaan kuinka astut lähemmäksi minua, tunnen pehmeän lapasesi ilmestyvän leukani alle. Nostat pääni ylös :"söpöltä sellaiselta." Katson sinua, punaisia poskiasi ja sinisiä silmiäsi. Hymyilen. Otat hupun pois päästäni, hiutaleet putoilevat hiuksiini. Kylmät huulesi tulevat huulilleni, sinne missä niiden kuuluukin olla. Laitan kädet ympärillesi ja vedän sinut kiinni itseeni.
Makoilemme niityllä, kukkien ympäröimänä, pitäen toisiamme käsistä kiinni ja toisiamme silmiin katsoen. Auringo porottaa pilvettömältä taivaalta, pikkulinnut laulavat kauniisti. Minun on hyvä olla, olen onnellinen. Tämä on paikka missä minun kuuluu olla, sinun vierelläsi, koskettaen sinua. Huomaan katseestasi sinun ajattelevan samoin. Yhtäkkiä nouset ja irroitat kätesi kädestäni. Katson selkääsi sinun kävellessä pois. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Nousen istumaan, painan pääni käsiini. Silloin tunnen ne, kätesi ympärilläni. "Älä itke, en minä sinua voisi jättää." Nostan pääni. Kyyneleet ovat levittäneet meikkini. Istahdat eteeni piilotellen jotain selkäsi takana. Kuivaan kyyneleeni. Katselen kauniita silmiäsi, kuinka sinä saatkaan minut sekaisin. Ojennat kätsei selkäsi takaa. Kädessäsi on kukka, orkidea, lempikukkani. Se on kaunis, niin erillainen kuin muut ja siksi niin upea. Se on omalaatuinen ja hurmaava, ei mitään niinkuin tavallinen ruusu jonka piikit pistävät ilkeästi sormiin. Se on hento ja heleä, mutta kuitenkin niin vahva.
Ojennat kukan minulle. "Tuo kukka on niinkuin sinä, upea, kaunis, erillainen ja siksi niin täydellinen. Olet kauneinta ja upeinta mitä kukaan koskaan voi kokea." Kyynel vierähtää poskelleni, tälläkertaa onnesta. Tulen kiinni sinuun, suukotan suutasi ja painan pääni sydämmesi päälle. Tunnen kuinka se kovaa ja tiheään. Kerrot sydämmesi lyövän lähelläni epätahtiin ja kovaa, ja kuinka perhoset täyttävät vatsasi kun kosketan sinua.
Tum tum tum. Sydämmesi lyö. Yhtäkkiä tuo turvallinen ääni loppuu, katoaa. Työnnät minut kauemmaksi. Katsot minua sanoen: " Sinä olet tosiaankin erillainen kuin muut, mutta et niinkuin tuo orkidea. Et sinä ole kaunis tai upea. Olet huono ihminen, ruma. Luulitko sinä tosiaankin riittävän minulle?" Silmäsi ovat kylmät, tunteettomat kun katsot minua. Mihin rakkaus ja lempeys niistä katosivat? Tunnen kuinka sydämmeni räjähtää, maailmani hajoaa kuin posliinienkeli maahan pudotessaan, tuhansiksi sirpaleiksi. Juokset pois jättäen minut yksin. Pimeys valtaa äsken vielä niin kauniin ja aurinkoisen niityn, kukat kellastuvat ja aurinko peittyy mustien pilvien taakse. Kuulen kuinka kaunis lintujen viserrys muuttuu pöllöjen ja variksien kraakunaan. Tärisen, maailmani on särkynyt ja minua pelottaa. Olen yksin ilman sinua.
Avaan silmäni. Kaikki oli vain unta. Uneni kertovat liian usein yhdestä suurimmasta pelostani, siitä että sinä satuttaisit minua. Pelkään antaa tunteideni viedä ja kertoa niistä sinulle. Pelkään sinun vain nauravan minulle, tai leikkivän tunteillani, käyttävän minua hölmöä rakkaudenkipeää tyttöä vain hyväksesi, vaikka tiedän että et ole sellainen. Et ole ihminen joka tietoisesti satuttaisi toista. Tiedän myös että en tule olemaan onnellinen jos en seuraa sydäntäni, mutta pelko on saanut minut valtaansa. Siksi nään sinusta unia, haaveilen sinusta auringon laskiessa, hiljaa ja sinulle kertomatta.
Makoilemme niityllä, kukkien ympäröimänä, pitäen toisiamme käsistä kiinni ja toisiamme silmiin katsoen. Auringo porottaa pilvettömältä taivaalta, pikkulinnut laulavat kauniisti. Minun on hyvä olla, olen onnellinen. Tämä on paikka missä minun kuuluu olla, sinun vierelläsi, koskettaen sinua. Huomaan katseestasi sinun ajattelevan samoin. Yhtäkkiä nouset ja irroitat kätesi kädestäni. Katson selkääsi sinun kävellessä pois. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Nousen istumaan, painan pääni käsiini. Silloin tunnen ne, kätesi ympärilläni. "Älä itke, en minä sinua voisi jättää." Nostan pääni. Kyyneleet ovat levittäneet meikkini. Istahdat eteeni piilotellen jotain selkäsi takana. Kuivaan kyyneleeni. Katselen kauniita silmiäsi, kuinka sinä saatkaan minut sekaisin. Ojennat kätsei selkäsi takaa. Kädessäsi on kukka, orkidea, lempikukkani. Se on kaunis, niin erillainen kuin muut ja siksi niin upea. Se on omalaatuinen ja hurmaava, ei mitään niinkuin tavallinen ruusu jonka piikit pistävät ilkeästi sormiin. Se on hento ja heleä, mutta kuitenkin niin vahva.
Ojennat kukan minulle. "Tuo kukka on niinkuin sinä, upea, kaunis, erillainen ja siksi niin täydellinen. Olet kauneinta ja upeinta mitä kukaan koskaan voi kokea." Kyynel vierähtää poskelleni, tälläkertaa onnesta. Tulen kiinni sinuun, suukotan suutasi ja painan pääni sydämmesi päälle. Tunnen kuinka se kovaa ja tiheään. Kerrot sydämmesi lyövän lähelläni epätahtiin ja kovaa, ja kuinka perhoset täyttävät vatsasi kun kosketan sinua.
Tum tum tum. Sydämmesi lyö. Yhtäkkiä tuo turvallinen ääni loppuu, katoaa. Työnnät minut kauemmaksi. Katsot minua sanoen: " Sinä olet tosiaankin erillainen kuin muut, mutta et niinkuin tuo orkidea. Et sinä ole kaunis tai upea. Olet huono ihminen, ruma. Luulitko sinä tosiaankin riittävän minulle?" Silmäsi ovat kylmät, tunteettomat kun katsot minua. Mihin rakkaus ja lempeys niistä katosivat? Tunnen kuinka sydämmeni räjähtää, maailmani hajoaa kuin posliinienkeli maahan pudotessaan, tuhansiksi sirpaleiksi. Juokset pois jättäen minut yksin. Pimeys valtaa äsken vielä niin kauniin ja aurinkoisen niityn, kukat kellastuvat ja aurinko peittyy mustien pilvien taakse. Kuulen kuinka kaunis lintujen viserrys muuttuu pöllöjen ja variksien kraakunaan. Tärisen, maailmani on särkynyt ja minua pelottaa. Olen yksin ilman sinua.
You could be a sweet dream or a beautiful nightmare
Either way I don't wanna wake up from you
Either way I don't wanna wake up from you
Avaan silmäni. Kaikki oli vain unta. Uneni kertovat liian usein yhdestä suurimmasta pelostani, siitä että sinä satuttaisit minua. Pelkään antaa tunteideni viedä ja kertoa niistä sinulle. Pelkään sinun vain nauravan minulle, tai leikkivän tunteillani, käyttävän minua hölmöä rakkaudenkipeää tyttöä vain hyväksesi, vaikka tiedän että et ole sellainen. Et ole ihminen joka tietoisesti satuttaisi toista. Tiedän myös että en tule olemaan onnellinen jos en seuraa sydäntäni, mutta pelko on saanut minut valtaansa. Siksi nään sinusta unia, haaveilen sinusta auringon laskiessa, hiljaa ja sinulle kertomatta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)