Taas mä satutin.

Hän tuli keskiviikkona luokseni. Sain tuntea hänen huulensa vihdoin huulillani, katsoa häntä silmiin, unohtaa kaiken muun, pääsin taivaisiin. Hän saa hymyn huulilleni aikana jolloin sinä tuot vain kyyneliä silmiini. Satutit minua. En kuitenkaan voi sinua syyttää, vain minä olen syyllinen kipuuni. Minä päästin tunteeni liian vahvoiksi, vaikka tiesin että et suhdetta halua, ainakaan et minun kanssani. Silti toivoin ja annoin perhosten lennellä vatsassani. Pitkin poskiani valuvista kyyneleistä voin siis syyttää vain itseäni, romanttista hölmöä joka toivoi liikoja.
Enää en saa kaivata sinua, ikävöidä huulillesi. Enää en saa silittää selkääsi tai ihastua yhä uudelleen hymyysi. Enää en voi haaveilla meistä, leikkiä ajatuksella häistämme, niinkuin me yhdessä vielä hetki sitten teimme. En halua ajatella sinua, ajattelen mielummin häntä. Häntä joka haluaa huulilleni ja viereeni, häntä joka saa minut odottamaan seuraavaa kohtaamistamme malttamattomana. Häntä jonka kanssa minulla ei tule koskaan olemaan mitään muutakuin kosketus, suudelma ja taivas. En anna itseni kärsiä. Pidän sinusta, mutta rakastan itseäni. Ansaitsen enemmän kuin haaveen. Me olemme kavereita niinkuin toivoit. Minuun silti sattuu kun kerrot kuinka onnellinen olet ja uusista tytöistä joita olet tavannut. Tarvitsen aikaa, mutta sitä sinä et ymmärrä.