Only you can make my dreams come true.

Olisitko sinä se, joka eksyy kanssani Dublinin kaduille vesisateessa ilman sateenvarjoa? Se, joka suutelee minua Dublinin linnan edessä ja valokuvaa kanssani tuon kaupungin kauniita yksityiskohtia? Se, jonka kanssa menemme syömään pieneen paikalliseen ravintolaan takkatulen viereen ja kenen kanssa yrittäisin saada Irlantilaisten puheesta selvää?

Toteuttaisitko sinä unelmani ja lähtisit kanssani Dubliniin?

Saat tämän nyt helpolla, minun käytetyn sydämeni.

Ystäväni. Hän joka on pyhiinvaeltamassa euroopassa, toteuttamassa unelmaansa, hän jota en ole nähnyt aikoihin, luki blogiani ensimmäisen kerran. Tekstieni lukemisen jälkeen hän kirjoitti minulle: "Mä en tiennykkään että osaa kirjottaa! Wou! Mutta oot sä oikeesti noin surullinen? :(" Suuni aukesi ja mietin mitä ihmettä, enhän minä ole surullinen! Hämmenykseni jälkeen avasin blogini ja rupesin selailemaan merkintöjäni. Parin merkkinnän jälkeen ymmärsin ystävääni. Merkintänihän ovat surullisia, niiden perusteella voisi luulla minun olevan jopa masentunut. Mutta ei sitä minä en ole, en todellakaan.

Uskon sinunkin tietävän tunteen, joka saapuu sydämmeesi juuri ennen nukkumaan menoa. Tunne kun kaipaat toisen ihoa ihollesi ja huulia huulillesi. Hetki jolloin ikävä toisen luo on suurimmillaan. Hetki jolloin tekisit mitä vain päästäksesi toisen kanssa saman peiton alle tuntemaan toisen hengityksen niskassasi ja tuoksun nenässäsi. Hetki jolloin sydämesi huutaa yksinäisyydestä ja kaipuusta. Hetki jolloin kaipaat rakkautta elämääsi ja toivoisit tuntevasi tuon maailman ihanimman tunteen taas. Tuo hetki ja tunne, sen tuntiessani kaivan matkapuhelimeni esiin ja kirjoitan ylös ajatukseni, puran tunteeni kirjoittamalla. Tuon hetken saapuessa kirjoittaminen lohduttaa minua, se on turvani kun en tunne kenenkään käsiä ympärilläni. Silloin kirjoitan tuntemukseni ylös ja myöhemmin niistä muodostuu blogimerkintöjä.

Joten ei, en ole surullinen tai masentunut. Ajaudun vain hetkittäin lyhyeksi ajaksi tuohon tunteeseen joka saa sydämeni vuotamaan, hetkeen jolloin maailmassani ei ole mitään järkeä ilman rakkautta.

Vierelläsi on hyvä olla. Haaveissani löydän sydämeni sinulta.

I feel pretty!

Katsoisitko sinä kanssani maailmaa vaaleanpunaisien lasien läpi ja uppoaisit kanssani sänkyyn peittojen keskelle silmät nauraen ja hymy huulilla, onnellisena?

It's a beautiful day.

Ystäviä, musiikkia, elokuvia, naurua, hymyä, juoruja ja haaveita. Niistä on ihana viikonloppu tehty.

I will stay by your side now and forever.

Ehkä olisi ollut parempi jäädä Bulgariaan, olla tulematta kotiin. Jäädä juomaan drinkkejä paahtavan auringon alle tietämättä mistään mitään. Olisin mielummin siellä kuin täällä sängyn reunallani istuen, jalat sylissäni shokissa täristen. Tunnen kuinka en saa enää henkeä, nenä tukkeutuu, ääni lähtee ja kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin kasvojani minun pystymättä pysäyttämään niitä.

                           
 

All you need is love.

En tiedä missä olen ja missä minun pitäisi olla. Maailmani on mennyt sekaisin. En osaa olla, hengittää, kaipaan jotain. Kaipaan paikkaani, tietoa siitä missä minun kuuluu olla ja missä minun on hyvä olla. Nyt vain leijailen yksikseni katon rajassa perhosen lailla ja katselen maailmaa.Yritän löytää paikkaa johon laskeutua, paikkaa jossa tulisin onnelliseksi, sitä löytämättä. En ole onneton, mutta en pidä tästä. En pidä itsensä etsimisestä ja kadoksissa olemisesta. Haluan löytää itseni ja ihmisen kenen kanssa olisin onnellinen. En osaa olla yksin.

En kaipaa ensirakkauttani tai menneitä ihastuksiani. En ole kaivannut heitä ollenkaan. Tajusin sen. Olen kaivannut tunnetta olla ihastunut ja rakastunut. Sinäkin tiedät sen. Tunteen jolloin sydämmesi pakahtuu rakkaudesta ja ikävästä. Kuinka sydämmeesi koskee kun et näe, kuule tai haista häntä. Kuinka hymysi yltää korviin ja suljet silmäsi onnesta kuullessasi hänen sanansa. Kuinka hänen kosketuksensa saa sinut sekaisin ja suudelma taivaisiin. Kuinka ihanalta tuntuukaan pitkän ajan jälkeen nähdä hänet edessäsi, tuntea hänet ihollasi. Hän on samassa huoneessa kanssasi ja pääsi on tyhjä. Et pysty ajattelemaan mitään, olet onnellinen, maailmassa ei ole muitakuin te, sinä ja rakkaasi. Et tarvitse muutakuin hänet, hänen silmänsä uppoamassa sieluusi ja hänen kätensä pitämässä kiinni kädestäsi. Tunne kun hän katsoo sinua ja sinä huomaat rakkauden hänen silmistään, sitä minä kaipaan. Kaipaan tunnetta olla rakastunut ja rakastettu. Sen tunteen minä haluan löytää, silloin löydän myös paikkani ja voin laskeutua perhosena katosta paikalleni ja olla onnellinen.

Pappadaduda pa duda dapa

Hän on laittanut hiuksensa, meikannut itsensä, pukenut päälleen mekon, samanlaisen kuin mikä minulla on matkalaukussani, mutta hänelle se sopii paremmin. Hänen tuoksunsa valtaa hotelli huoneen. Katselen kuinka hän kemailee peilin edessä ja hymyilee upeaa hymyään. Hän on niin kaunis, upea, täydellinen. Hänen seurassaan on paras olla, sillon voin olla omaitseni ja kuolla nauruun. Aina ei edes tarvitse puhua, osaamme lukea toistemme ajatukset. Olen niin onnellinen, että hän on elämässäni. Kumpa minäkin näyttäisin tuolta tanssiessani tai nauraessani. Hänen hiuksensa heiluvat hänen tanssiessaan musiikin tahtiin samaisen peilin edessä, minkä edessä hän äsken keimaili ja kuvasi itseään. Mies joka saa hänet tulee olemaan maailman onnellisin. Ja minä pidän huolen että mies joka hänet saa, on hänen arvoisensa, hän ansaitsee vain parasta. Miehen pitää olla täydellinen ansaitaakseen hänen suuret silmänsä, hymykuopat, naurun, hyvyyden, kauneuden, hauskuuden, fiksuuden, kaiken,sillä tuo nuorinainen on täydellinen, upein ihminen ja hän ansaitsee vain parasta. Hän on paras ystäväni ja minä rakastan häntä.  Hän on ihminen kenen vuoksi olisin valmis mihin vaan ja kenen onnellisuus on minulle tärkeintä.

Vietimme viikon yhdessä hänen kanssaan Bulgarian Kultahietikoilla. Viikko oli kesän paras, mahtavin ja muistorikkain. Tuolla vietimme upeita hetkiä yhdessä nolatessamma itsemme baareissa, uimalla meressä krapulassa ja bilettämällä kuin viimeistä päivää. Tutustuimme uusiin upeisiin ihmisiin, nautimme ihmisten huomiosta ja ystävällisyydestä. Söimme toinen toistaan parempia ruokia ja joimme aivan liian halpoja drinkkejä. Liian halpoja ne olivat siksi koska joka päivä oli juotava kunnolla kerta niin halvalla sai.
Tanssimme tyhjillä tanssilattioilla kun muut olivat lähteneet jo hotelleihinsa, tutustuimme baarintyöntekijöihin. Tanssin erään sellaisen kanssa ja toisten kanssa otimme kuvia. Minkä ansiosta seuraavan kerran tuonne lempi baarimme mentäessämme kaikki repesivät nauruun minut näkiessään. He olivat mukavia ja hauskoja, ja heidän nauru oli ystävällistä. Minäkin olisin nauranut itselleni siinä vaiheessa. Vodkaredbulleja tuli juotua paljon, parin päivän päästä baarimikkommekin muisti mitä juomme.. Baarimikko oli ihana, häneen rakastuin. Häntä oli ihana katsella tiskillä humaltuneena ystäväni tanssiessa saksalaisten, kanadalaisten, israelialaisten ja kaikkien muiden maalaisten kanssa.
Matka oli täydellinen, parempaa ei voisi toivoa. Kameranikin tykkäsi.. meidän matkaan kuuluu kameran rikkoutuminen. Ei matkamme olisi meidän matkojamme jos kamera ei menisi rikki. Kuhan vain kuvat säilyvät niin kaikki on kunnossa. Reissu oli paras, mutta kotiin on ihana tulla.

Nyt olemme taas kotona. Olen kipeä ja yksinäinen. Toisen kosketusta vailla.

Kun sua mä mietin se satuttaa, en paljon uskalla sua muistaa.

Tänään ei ollut hyvä päivä. Tänään kaipasin häntä, nostin muiston hänestä esiin. Tuoksuttelin. Yritin lukea hänen kirjoittamiaan sanojaan, en päässyt edes kunnolla alkuun ennenkuin minun oli pakko lopettaa. Laittaa hänen sanansa piiloon ja pyyhkiä ajatukset mielestä ennen kyyneliä.
Häntä ajattelemalla kiusaan ja satutan vain itseäni. En ansaitse sitä. Olin jo niin hyvää matkaa unohtamassa hänet kokonaan, mitä tapahtui? Mikä sai hänet taas palaamaan mieleeni? Siihen en vastausta tiedä, mutta toivon hänen katoavan ajatuksista. En ole tarpeeksi vahva vielä miettiääkseni häntä. Tarvitsen aikaa lisää. Hän särki minut, en anna hänen tehdä sitä uudelleen.

Lauantain vastaisena yönä pääsen pois Suomesta, pääsen Bulgarian auringon alle unohtamaan hänet. Lupasin itselleni olematta ajattelematta häntä. Enää en suostu tuhlaamaan ajatuksia häneen, ihmiseen joka sanoo asioita niitä tarkoittamatta ja  rikkoo lupauksensa. Ansaitsen parempaa.

Mutta silti kaipaan häntä.

I'm so lonely.

Ensimmäinen ilta yhdessä. Yhdessä hänen kanssaan. Laukut lattialla oven edessä. Hän vieressäni sängyllä makoilemassa. Haistan hänen tuoksunsa, tuoksun jonka olin halunnut niin pitkään haistaa hänen iholtaan. Sydämmeni pahakahtuu onnesta. En tiedä miten pitäisi olla. Katselemme kumpikin televisiossa pyörivää ohjelmaa, kumpikaan siihen keskittymättä. Vihdoinkin saamme olla samassa huoneessa, vierekkäin ja yhdessä. Olemme odottaneet tätä hetkeä niin pitkään, mutta silti makoilemme vierekkäin, lähellä toisiamme, mutta kuitenkin kaukana toisistamme. Hän rikkoo hiljaisuuden ja nauramme itsellemme, sille kuinka naurettavia olemme kun emme uskalla koskettaa toisiamme. Menen lähemmäksi häntä, laitan käden hänen käteensä. Hän puristaa kättäni. Sydämmeni pomppaa kurkkuun. Ihoni nousee kananlihalle, vatsani kääntyy ympäri. Suljen silmäni, vihdoin tunnen hänet ihollani, hänen tuoksunsa nenässäni. Eikä aikakaan kun hän on ihan kiinni minussa, katselemme toisiamme. Hänen huulensa koskettavat huuliani, ensisuudelmamme. Niin upea, huumava. Paljon enemmän kuin sen kuvittelin olevan. Jotain mitä en olisi koskaan voinut kuvitella. Antaudumme tunteittemme valtaan.
  Myöhemmin samana iltana makoilemme tuolla samalla sängyllä, tälläkertaa kiinni toisissamme. Enää ei tarvitse miettiä miten olla ja mitä tehdä. On hyvä olla, olen juuri siinä missä minun kuuluukin olla, kiinni hänessä, ensirakkaudessani. Kolme sanaa. Ne kolme sanaa jotka olen halunnut niin pitkään sanoa hänelle hänen kasvojensa edessä. Mä rakastan sua. Hän nousee istumaan. Hän on sekaisin, onnesta. Hän painaa päänsä reisiini ja kuulen hänen sanovan samat kolme sanaa minulle. Minäkin sekoan. Vihdoin se on tapahtunut, olemme saaneet katsoa toistemme kasvoja nämä sanat sanoessamme. Ja voimme tehdä niin koko loppuelämämme.

Tai niin ainakin luulimme. Kunnes hän teki päätöksensä. Päätöksen jonka takia en tule enää koskaan kuulemaan noita sanoja häneltä. Hän muutti pois ja jätti minut tänne. Hän jätti minut tavalla jota en tule koskaan antamaan hänelle anteeksi. Hän särki sydämmeni. Olin palasina, rikki niin pitkään. Joka hetki toivoin hänen tulevan takaisin. Hän ei tullut. Hän löysi  toisen ja tuli onnelliseksi. Minäkin tulin. Pääsin hänestä yli, unohdin hänet. Otin laastarin, johon luulin ihastuneeni. Mutta ihastuin vain tuohon tunteeseen että vierellä on ihminen kuka ottaa kainaloon, suutelee ja kenen viereen nukahtaa. Hänen lähtönsä jälkeen olen kuitenkin kohdannut ihmisiä joihin olen ihastunut, mutta ei ne kestä. Ei ihastukseni kestä jollen tunne saavani toiselta samanlaisia tunteita.

Viime päivinä, hän ensirakkauteni on kuitenkin tullut ajatuksiini. Olen kaivannut häntä. Ikävöinyt hänen iholleen ja hänen rakkauttaan. Tiedän että en tule koskaan enään kohtaamaan häntä, hän on historiaa. Silti kohtaan hetkiä joilloin toivoisin hänen olevan vierelläni. Hän oli ihana, suhteemme oli erillainen kuin muiden. Olimme ainutlaatuisia yhdessä. Hän oli ulkonäöltään upein ja sisimmästään vielä kauniimpi.
Välillä ikävä häntä kohtaan on niin suuri että sattuu. Luulen kuitenkin ikäväni olevan suurimmaksi osaksi kaipuuta toisen iholle, ikävää toisen viereen. Ikävää ihmisen viereen joka rakastaa sinua ja ketä sinä rakastat. Ikävä tunnetta että olen ainut tyttö maailmassa ja että hän on onnellinen kanssani.
Olen vain niin yksin. Ei minulla ole ketään kenen viereen nukahtaa ja kenen otsaa suudella herätessä. Ei ole ihmistä kuka tuntisi samoin minua kohtaan kuin minä häntä. Mutta on unelmia. Haaveita jostain toisesta. Niimpä tyydyn niihin ja yritän pitää ajatukset hänestä poissa, kuten myös tyynylle tippuvat kyyneleet.

Don’t hate me cause I’m beautiful.

Käteni tärisevät, aurinko porottaa iholleni ikkunan lävitse, eiliset meikit ovat levinneet ympäri kasvojani. Laukkuni ovat viereisellä istuimella, musiikki kaikuu kuulokkeissani. Olen matkalla kotiin.
Matkustin eilen monia tunteja autossa hiki valuen päästäkseni Ouluun juhlimaan ja nyt matkustan junassa selkä menosuuntaan päin krapulassa monta tuntia.
Katselen ikkunasta uos ja mietin eilistä. Kuinka ihana olikaan nähdä ystävääni taas, tutustua uusiin ihmisiin, nauttia alkoholia vieraassa kaupungissa, rakastua. Minä rakastuin eilen. Rakastuin Ouluun ja oululaisiin. Pieninkin ajatus Oulun ihanista homoista ja mukavista heteroista saa suuni hymyyn.

Pieni homobaari. Sinne me päädyimme puistossa istumisen jälkeen. Ihmiset tuolla baarissa olivat mahtavia,  vapaasti ja häpeilemättä omia itsiään.  Juttelin baarin pimeydessä ja musiikin pauhatessa cosmopolitan kädessäni suurimmalle osalle ihmisistä jotka sinne olivat päätyneet perjantaitaan viettämään. Halailin enemmän kuin pitkään aikaan, nauroin mahani kipeäksi. Kuulema myös valitin. Olin valittanut koko illan, niin minulle kerrottiin. En muista siitä mitään. Muistan vaan nuo ihanat ihmiset ja heidän ihmeellisyytensä. Muistan myös kuinka suuni kävi koko aika. Tajusin eilen että minulla ei ole lahjoja, en osaa mitään. En osaa laulaa tai tanssia, en osaa piirtää enkä soittaa. Mutta sitten tajusin osaavani sittenkin jotain. On yksi asia minkä osaan ja missä olen hyvä. Puhuminen. Se on minun taitoni. Muita aina äänessä olemiseni saattaa ärsyttää ja varmasti niin tekeekin. Mutta minä rakastan puhumista. Kun aloitan puhumisen, en saa siihen loppua. On ihanaa jutella kaikille, vieraille ja tuntemattomille. Taitoni takia tutustun helposti uusiin ihmisiin. Höpötän ja sählään.

Olen onnellinen, että tein tämän reissun vaikka järkeähän tässä ei ollut. Sain nähdä hänet, ihanan ihmisen johon prideilla tutustuin. Maailman paras shoppailukaveri. Hän tanssimassa ja laulamassa PMMP:n tahtiin yksinään keskellä huonetta kalja kädessään. Hymy. Reissun aikana sain myös esitellä alushousujani tuntemattomille naisille, istua pizzerian portailla nuortenmiesten ympäröimänä, heidän katsellessaan ja kehuessaan rintojani, jutella turhanpäiväisiä. Maata kattoterassilla aamunsarastessa yksinään Kaija Koota kuunnellen. Eilisen illan aikana sain myös kuulla olevani diiva. Kerran asian kuuleminen ei riittänyt, sain kuulla sen illan ja yön aikana yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni haukkuivat minua leikillään, tiedän ja ymmärrän sen. En silti nauti kuullessani kerta toisen jälkeen kuinka olen diiva, neiti ja mitä muussa minussa onkaan vikana. Välillä kaipaisin ystävällistä, kaunista sanaa toiselta tietäen toisen tarkoittavan sitä..

Sattuu kuulla toisten haukkuvan minua luonteeni takia, vaikka he sanoisivatkin sen leikillään. Kun asian usein kuulee rupeaa miettimään mitä toiset oikeasti ajattelevat ja onko kaikki sittenkään vaan leikkiä, kiusaa.
Olen epävarma itsestäni, tiedän mitä olen mutta toiset saavat minut miettimään pitäisikö minun kuitenkin olla erillainen. Näyttää toisenlaiselta ja käyttäytyä eritavalla. En halua muuttua, mutta pitäisikö minun? Olen ihminen joka rakastaa meikata ja laittautua, juoda cosmopolitania räkälässä, pukeutua mekkoihin ja tuhlata rahansa laukkuihin.
Pitäisikö minun luopua siitä, omasta itsestäni ja ja muuttua toisenlaiseksi. Vaihtaa merkkilaukut kangaskasseihin, ripsienpidennykset meikittömiin kasvoihin, vaaleanpunaiset drinkit kaljaan ja mekot t-paitaan. Pidettäisiinkö minusta silloin enemmän, silloin kun olisin kaikkea muuta kuin mitä olen oikeasti? Silloin en ainakaan kuulisi olevani neiti ja diiva.

Ihastumiseni oli niinkuin kaikki muutkin, nopea ja  lyhyt. Ihastuin ja unohdin. Eihän ole enää ajatuksissani nukkumaan mentäessä, aamun ensimmäinen ajatuskaan hän ei ole. Olen helpottunut ja onnellinen. Nyt voin kääntää katseeni taas uusiin asioihin ja tyttöihin. Tulen vielä löytämään ihmisen, joka rakastuu minuun, diivaan. Ihmiseen joka kantaa merkkilaukkua, korjailee meikkejään taukoamatta, istuu puistossa laittautuneena kalliit korut päällään ja iltalaukku kädessään. Ihmiseen joka haluaa näyttää hyvältä. Jossain on ihminen joka rakastaa minua virheideni takia, ei niistä huolimatta, ihminen jonka mielestä olen täydellinen ja joka ei haluaisi minun ikinä muuttuvan. Ihminen joka tajuaa että ulkokuoreni ei ole sitä mitä oikeasti olen sisältä, että luonteeltani en olekkaan diiva joka pelkää kynsien katkeavan vaan tyttö joka haluaisi juosta meikittömänä kukkamekossa metsässä sieniä keräillen ja linnunlaulua kuunnellen.

Nostan katseeni kohti kesäistä taivasta ja haaveilen hänestä, hänestä kenen vuoksi minun ei tarvitse muuttua.