Ystäväni. Hän joka on pyhiinvaeltamassa euroopassa, toteuttamassa unelmaansa, hän jota en ole nähnyt aikoihin, luki blogiani ensimmäisen kerran. Tekstieni lukemisen jälkeen hän kirjoitti minulle: "Mä en tiennykkään että osaa kirjottaa! Wou! Mutta oot sä oikeesti noin surullinen? :(" Suuni aukesi ja mietin mitä ihmettä, enhän minä ole surullinen! Hämmenykseni jälkeen avasin blogini ja rupesin selailemaan merkintöjäni. Parin merkkinnän jälkeen ymmärsin ystävääni. Merkintänihän ovat surullisia, niiden perusteella voisi luulla minun olevan jopa masentunut. Mutta ei sitä minä en ole, en todellakaan.
Uskon sinunkin tietävän tunteen, joka saapuu sydämmeesi juuri ennen nukkumaan menoa. Tunne kun kaipaat toisen ihoa ihollesi ja huulia huulillesi. Hetki jolloin ikävä toisen luo on suurimmillaan. Hetki jolloin tekisit mitä vain päästäksesi toisen kanssa saman peiton alle tuntemaan toisen hengityksen niskassasi ja tuoksun nenässäsi. Hetki jolloin sydämesi huutaa yksinäisyydestä ja kaipuusta. Hetki jolloin kaipaat rakkautta elämääsi ja toivoisit tuntevasi tuon maailman ihanimman tunteen taas. Tuo hetki ja tunne, sen tuntiessani kaivan matkapuhelimeni esiin ja kirjoitan ylös ajatukseni, puran tunteeni kirjoittamalla. Tuon hetken saapuessa kirjoittaminen lohduttaa minua, se on turvani kun en tunne kenenkään käsiä ympärilläni. Silloin kirjoitan tuntemukseni ylös ja myöhemmin niistä muodostuu blogimerkintöjä.
Joten ei, en ole surullinen tai masentunut. Ajaudun vain hetkittäin lyhyeksi ajaksi tuohon tunteeseen joka saa sydämeni vuotamaan, hetkeen jolloin maailmassani ei ole mitään järkeä ilman rakkautta.
Vierelläsi on hyvä olla. Haaveissani löydän sydämeni sinulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti