Ensimmäinen ilta yhdessä. Yhdessä hänen kanssaan. Laukut lattialla oven edessä. Hän vieressäni sängyllä makoilemassa. Haistan hänen tuoksunsa, tuoksun jonka olin halunnut niin pitkään haistaa hänen iholtaan. Sydämmeni pahakahtuu onnesta. En tiedä miten pitäisi olla. Katselemme kumpikin televisiossa pyörivää ohjelmaa, kumpikaan siihen keskittymättä. Vihdoinkin saamme olla samassa huoneessa, vierekkäin ja yhdessä. Olemme odottaneet tätä hetkeä niin pitkään, mutta silti makoilemme vierekkäin, lähellä toisiamme, mutta kuitenkin kaukana toisistamme. Hän rikkoo hiljaisuuden ja nauramme itsellemme, sille kuinka naurettavia olemme kun emme uskalla koskettaa toisiamme. Menen lähemmäksi häntä, laitan käden hänen käteensä. Hän puristaa kättäni. Sydämmeni pomppaa kurkkuun. Ihoni nousee kananlihalle, vatsani kääntyy ympäri. Suljen silmäni, vihdoin tunnen hänet ihollani, hänen tuoksunsa nenässäni. Eikä aikakaan kun hän on ihan kiinni minussa, katselemme toisiamme. Hänen huulensa koskettavat huuliani, ensisuudelmamme. Niin upea, huumava. Paljon enemmän kuin sen kuvittelin olevan. Jotain mitä en olisi koskaan voinut kuvitella. Antaudumme tunteittemme valtaan.
Myöhemmin samana iltana makoilemme tuolla samalla sängyllä, tälläkertaa kiinni toisissamme. Enää ei tarvitse miettiä miten olla ja mitä tehdä. On hyvä olla, olen juuri siinä missä minun kuuluukin olla, kiinni hänessä, ensirakkaudessani. Kolme sanaa. Ne kolme sanaa jotka olen halunnut niin pitkään sanoa hänelle hänen kasvojensa edessä. Mä rakastan sua. Hän nousee istumaan. Hän on sekaisin, onnesta. Hän painaa päänsä reisiini ja kuulen hänen sanovan samat kolme sanaa minulle. Minäkin sekoan. Vihdoin se on tapahtunut, olemme saaneet katsoa toistemme kasvoja nämä sanat sanoessamme. Ja voimme tehdä niin koko loppuelämämme.
Tai niin ainakin luulimme. Kunnes hän teki päätöksensä. Päätöksen jonka takia en tule enää koskaan kuulemaan noita sanoja häneltä. Hän muutti pois ja jätti minut tänne. Hän jätti minut tavalla jota en tule koskaan antamaan hänelle anteeksi. Hän särki sydämmeni. Olin palasina, rikki niin pitkään. Joka hetki toivoin hänen tulevan takaisin. Hän ei tullut. Hän löysi toisen ja tuli onnelliseksi. Minäkin tulin. Pääsin hänestä yli, unohdin hänet. Otin laastarin, johon luulin ihastuneeni. Mutta ihastuin vain tuohon tunteeseen että vierellä on ihminen kuka ottaa kainaloon, suutelee ja kenen viereen nukahtaa. Hänen lähtönsä jälkeen olen kuitenkin kohdannut ihmisiä joihin olen ihastunut, mutta ei ne kestä. Ei ihastukseni kestä jollen tunne saavani toiselta samanlaisia tunteita.
Viime päivinä, hän ensirakkauteni on kuitenkin tullut ajatuksiini. Olen kaivannut häntä. Ikävöinyt hänen iholleen ja hänen rakkauttaan. Tiedän että en tule koskaan enään kohtaamaan häntä, hän on historiaa. Silti kohtaan hetkiä joilloin toivoisin hänen olevan vierelläni. Hän oli ihana, suhteemme oli erillainen kuin muiden. Olimme ainutlaatuisia yhdessä. Hän oli ulkonäöltään upein ja sisimmästään vielä kauniimpi.
Välillä ikävä häntä kohtaan on niin suuri että sattuu. Luulen kuitenkin ikäväni olevan suurimmaksi osaksi kaipuuta toisen iholle, ikävää toisen viereen. Ikävää ihmisen viereen joka rakastaa sinua ja ketä sinä rakastat. Ikävä tunnetta että olen ainut tyttö maailmassa ja että hän on onnellinen kanssani.
Olen vain niin yksin. Ei minulla ole ketään kenen viereen nukahtaa ja kenen otsaa suudella herätessä. Ei ole ihmistä kuka tuntisi samoin minua kohtaan kuin minä häntä. Mutta on unelmia. Haaveita jostain toisesta. Niimpä tyydyn niihin ja yritän pitää ajatukset hänestä poissa, kuten myös tyynylle tippuvat kyyneleet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti