Just love.

On olemassa haaveita, suuria ja pieniä.
On myös olemassa unelmia, niitä kaikista suurimpia. Niitä joista on unelmoinut niin kauan kuin muistaa. Niitä joiden ajattelu saa silmät loistamaan onnesta ja sydämen pakahtumaan rakkaudesta, välillä kuitenkin saaden myös silmät kyyneliin ja sydämen särkymään pelosta, ettei unelma tulekkaan koskaan käymään toteen.

Mutta joskus, kun unelmien eteen on tehnyt töitä, taistellut, vuodattanut kyyneleitä, satuttanut itseään, voi unelmat käydä toteen.

Unelma, johon menetin vuosien mittaan uskoni useita kertoja. Unelma, jota ilman en olisi minä. Tämä unelma, joka on rakkaudella tehty yhdessä maailman ihanimman, kauneimman ja rakkaimman ihmisen kanssa, kasvaa hänen vatsassaan ❤
Meidän unelma, lahja ja aarteemme. Meidän pienokaisemme ❤

Olen miettinyt pitkään mitä tänne kirjoittaisin, miten kertoisin maailman suurimmasta onnesta joka on meille vihdoin suotu. En kuitenkaan löydä sanoja kuvaamaan tätä onnea, koska niitä ei ole. Mitkään sanat eivät riitä kuvailemaan tätä rakkauden ja onnen määrää. Joten tuo alun teksti jolla Facebookissakin ilmoitin uutisen riittäneen alkuun.

Tammikuussa nähdään pieni, äiti ja mamma sinua jo kovasti odottaa ❤

Jos sua ei olis ollut, niin olisin keksinyt sut.

Niistän ruuhkabussissa nenääni ja muistan kuinka nauroit aina minun kuulostavan norsulta niistäessäni.

Siitä on jo vuosia kun viimeksi näin sinut. En edes enää muista tarkkaan kuinka kauan.

On kuitenkin hetkiä jolloin palaat yhä mieleeni. Hetkiä jolloin muistelen meidän yhteisiä aikoja. Aikoja jolloin olimme kuin paita ja peppu, itkimme toistemme olkapäitä vasten, nauroimme itsemme uneen yhdessä. Aikoja jolloin kirjoitit lauluja yhteisistä seikkailuistamme. Aikoja jolloin en osannut kuvitella tulevaa ilman sinua.

Tulevaisuus kuitenkin tuli ja iski vasten kasvojani. Polkumme erkaantuivat. Enää emme olleet yhtä. Enää emme nauraneet yhdessä, enää en herännyt huoneesi lattialla olevalta patjalta aamuisin.

En tiedä ajatteletko minua koskaan, mietitkö meitä. Vaikka en edes tiedä mitä sinulle kuuluu, tulet välillä aina heti rakkaani jälkeen mieleeni kun tahdon kertoa jotakin jollekkin. Se muutama sekunti jona en muista ettemme ole enää me, saa minut surulliseksi. Yhteiset vuodet jätti jälkensä minuun, sinä jätit. Ilman sinua en olisi ihminen joka tänä päivänä olen. Kiitos sinulle siitä, kiitos että sain olla paitasi kaikki ne vuodet, sinullahan on aina ollut parempi peppu joten minä olin mielelläni paita.

Vaikka olen katkera maailmalle, että se meidät erotti, olen kuitenkin onnellinen kaikista yhteisistä hetkistämme. Olen saanut ihanan elämän, toivon että sinullakin on käynyt samoin.
Ehkä joskus polkumme taas kohtaavat ja saan kertoa sinulle kaiken. Tai ehkä  katseemme kohtaavat kadulla jonain kauniina päivänä ja käännämme suumme hymyyn.

Beautiful daydream.

Keskipäivän aurinko tekee parastaan pilvettömällä taivaalla, hiki karpalo vierähtää otsalta. Perhonen lentää ohitseni hellästi siipiään räpyttäen samalla kun jossain kauempana autoilija tööttäilee torveaan. Kävelen pitkin Helsingin katuja, aivan liian painava reppu selässäni. Enää muutama tunti ja saan istahtaa raitiovaunun kyytiin iltapäivän ruuhkaan.

Välillä virkistävän viileä tuuli osuu hymyileviin kasvoihini. Ajattelen lapsia. Meidän lapsia. Lapsia, jotka kasvatamme arvostamaan muita ja kunnioittamaan jokaista vastaan tulevaa. Lapsia jotka opetamme sanomaan kiitos, ole hyvä ja anteeksi. Lapsia joista tulee aikuisia, jotka tuntevat oman arvonsa, osaavat sanoa ei, ovat vahvoja ja itsenäisiä sekä ennen kaikkea onnellisia.

Mietin nimiä. Meidän tulevien lasten nimiä. Kuiskailen nimiä hiljaa itselleni samalla kun ylitän suojatietä. Tahdon tuntea nimet, kuunnella niitä sydämelläni. Valot vaihtuvat vihreästä keltaiseen ja keltaisesta punaiseen, otan muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseni autojen alta pois.

Haaveilen pimeistä aamuöistä kun valvomme yhdessä sängyssä pieni käärö sylissämme ja karvaisten lapsiemme kuorsatessa peiton alla. Haaveilen aamuista kun pieni on pitänyt meitä hereillä koko yön ja minä nukahtelen raitiovaunuun matkalla töihin.
Näen jo silmissäni kuinka upea näky tulet olemaan raskausvatsassasi ja lopulta pienokainen sylissäsi.

Kaivan vesipulloni repusta ja otan huikan päivän mittaan lämminnyttä vettä. Katselen kuinka nuori äiti työntää lastenvaunuja hymyhuulilla. Vielä joskus mekin koemme tuon. Joku päivä on meidän vuoromme itkeä onnesta vastasyntynyt sylissämme. Vielä joku päivä kuulemme pienestä suloisesta suusta sanat äiti ja mamma. Tiedän sen. Ei ehkä vielä tänään, eikä huomenna, mutta vielä joku päivä.

I’m lucky, I know.

Aamu on vasta alkamassa. Raitovaunujen kiskot kolisevat auringon tehdessä nousua. Osa kaupungista on vielä sikeässä unessa, osan jo tehdessä töitä täydellä teholla. Raitiovaunu saapuu  ja hyppään sen kyytiin, työmatka on alkanut.

Päätös muuttaa takaisin kaupunkiin oli vaikea, mutta pakollinen. Samalla kun kaipaan takaisin maaseudun rauhaan, olen pakahtua onnesta. Uusi koti kävelymatkan päässä ydinkeskusta. Muutamien minuuttien työmatka kiskoilla kulkiessa. Kävelessäni uuden asuinalueemme katuja en voi kuin hymyillä ja ajatella kuinka etuoikeutettuja saamme olla. Katujen illan hämärässä hohtavat valot, lehtien alut kadunvarsien  puissa. Ohi kiitävät linja-autot täynnä ihmisiä joilla jokaisella olla oma tarinansa. Hento tuulenpuuska mereltä päin, auringonlaskujen kurkistukset talojen välisistä raoista.

Helsinki on toivottanut pienen perheemme lämpimästä takaisin. Uusi työpaikka saa hymyn huulille, vaikka edelliseen paikkaan vielä vähän kaipaankin. 

Uusi koti on täydellinen, en olisi uskaltanut edes haaveilla tälläisestä. Korkeat ikkunat joista valo tulvii sisään, uusi ihana laminaatti lattia ja keittiön punaiset kaapinovet.

Odotan innolla kesää. Työpaikan vaihdon vuoksi ei minulla ole lomaa ollenkaan, mutta se ei haittaa. Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Sinut ja karvaiset lapsemme. Kesä tulee olemaan täydellinen, täynnä rakkautta, unelmia ja onnea, unohtamatta makeilta mansikoilta ja jäätelöltä maistuvia suukkoja.