Keskipäivän aurinko tekee parastaan pilvettömällä taivaalla, hiki karpalo vierähtää otsalta. Perhonen lentää ohitseni hellästi siipiään räpyttäen samalla kun jossain kauempana autoilija tööttäilee torveaan. Kävelen pitkin Helsingin katuja, aivan liian painava reppu selässäni. Enää muutama tunti ja saan istahtaa raitiovaunun kyytiin iltapäivän ruuhkaan.
Välillä virkistävän viileä tuuli osuu hymyileviin kasvoihini. Ajattelen lapsia. Meidän lapsia. Lapsia, jotka kasvatamme arvostamaan muita ja kunnioittamaan jokaista vastaan tulevaa. Lapsia jotka opetamme sanomaan kiitos, ole hyvä ja anteeksi. Lapsia joista tulee aikuisia, jotka tuntevat oman arvonsa, osaavat sanoa ei, ovat vahvoja ja itsenäisiä sekä ennen kaikkea onnellisia.
Mietin nimiä. Meidän tulevien lasten nimiä. Kuiskailen nimiä hiljaa itselleni samalla kun ylitän suojatietä. Tahdon tuntea nimet, kuunnella niitä sydämelläni. Valot vaihtuvat vihreästä keltaiseen ja keltaisesta punaiseen, otan muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseni autojen alta pois.
Haaveilen pimeistä aamuöistä kun valvomme yhdessä sängyssä pieni käärö sylissämme ja karvaisten lapsiemme kuorsatessa peiton alla. Haaveilen aamuista kun pieni on pitänyt meitä hereillä koko yön ja minä nukahtelen raitiovaunuun matkalla töihin.
Näen jo silmissäni kuinka upea näky tulet olemaan raskausvatsassasi ja lopulta pienokainen sylissäsi.
Kaivan vesipulloni repusta ja otan huikan päivän mittaan lämminnyttä vettä. Katselen kuinka nuori äiti työntää lastenvaunuja hymyhuulilla. Vielä joskus mekin koemme tuon. Joku päivä on meidän vuoromme itkeä onnesta vastasyntynyt sylissämme. Vielä joku päivä kuulemme pienestä suloisesta suusta sanat äiti ja mamma. Tiedän sen. Ei ehkä vielä tänään, eikä huomenna, mutta vielä joku päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti