Niistän ruuhkabussissa nenääni ja muistan kuinka nauroit aina minun kuulostavan norsulta niistäessäni.
Siitä on jo vuosia kun viimeksi näin sinut. En edes enää muista tarkkaan kuinka kauan.
On kuitenkin hetkiä jolloin palaat yhä mieleeni. Hetkiä jolloin muistelen meidän yhteisiä aikoja. Aikoja jolloin olimme kuin paita ja peppu, itkimme toistemme olkapäitä vasten, nauroimme itsemme uneen yhdessä. Aikoja jolloin kirjoitit lauluja yhteisistä seikkailuistamme. Aikoja jolloin en osannut kuvitella tulevaa ilman sinua.
Tulevaisuus kuitenkin tuli ja iski vasten kasvojani. Polkumme erkaantuivat. Enää emme olleet yhtä. Enää emme nauraneet yhdessä, enää en herännyt huoneesi lattialla olevalta patjalta aamuisin.
En tiedä ajatteletko minua koskaan, mietitkö meitä. Vaikka en edes tiedä mitä sinulle kuuluu, tulet välillä aina heti rakkaani jälkeen mieleeni kun tahdon kertoa jotakin jollekkin. Se muutama sekunti jona en muista ettemme ole enää me, saa minut surulliseksi. Yhteiset vuodet jätti jälkensä minuun, sinä jätit. Ilman sinua en olisi ihminen joka tänä päivänä olen. Kiitos sinulle siitä, kiitos että sain olla paitasi kaikki ne vuodet, sinullahan on aina ollut parempi peppu joten minä olin mielelläni paita.
Vaikka olen katkera maailmalle, että se meidät erotti, olen kuitenkin onnellinen kaikista yhteisistä hetkistämme. Olen saanut ihanan elämän, toivon että sinullakin on käynyt samoin.
Ehkä joskus polkumme taas kohtaavat ja saan kertoa sinulle kaiken. Tai ehkä katseemme kohtaavat kadulla jonain kauniina päivänä ja käännämme suumme hymyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti