Käteni tärisevät, aurinko porottaa iholleni ikkunan lävitse, eiliset meikit ovat levinneet ympäri kasvojani. Laukkuni ovat viereisellä istuimella, musiikki kaikuu kuulokkeissani. Olen matkalla kotiin.
Matkustin eilen monia tunteja autossa hiki valuen päästäkseni Ouluun juhlimaan ja nyt matkustan junassa selkä menosuuntaan päin krapulassa monta tuntia.
Katselen ikkunasta uos ja mietin eilistä. Kuinka ihana olikaan nähdä ystävääni taas, tutustua uusiin ihmisiin, nauttia alkoholia vieraassa kaupungissa, rakastua. Minä rakastuin eilen. Rakastuin Ouluun ja oululaisiin. Pieninkin ajatus Oulun ihanista homoista ja mukavista heteroista saa suuni hymyyn.
Pieni homobaari. Sinne me päädyimme puistossa istumisen jälkeen. Ihmiset tuolla baarissa olivat mahtavia, vapaasti ja häpeilemättä omia itsiään. Juttelin baarin pimeydessä ja musiikin pauhatessa cosmopolitan kädessäni suurimmalle osalle ihmisistä jotka sinne olivat päätyneet perjantaitaan viettämään. Halailin enemmän kuin pitkään aikaan, nauroin mahani kipeäksi. Kuulema myös valitin. Olin valittanut koko illan, niin minulle kerrottiin. En muista siitä mitään. Muistan vaan nuo ihanat ihmiset ja heidän ihmeellisyytensä. Muistan myös kuinka suuni kävi koko aika. Tajusin eilen että minulla ei ole lahjoja, en osaa mitään. En osaa laulaa tai tanssia, en osaa piirtää enkä soittaa. Mutta sitten tajusin osaavani sittenkin jotain. On yksi asia minkä osaan ja missä olen hyvä. Puhuminen. Se on minun taitoni. Muita aina äänessä olemiseni saattaa ärsyttää ja varmasti niin tekeekin. Mutta minä rakastan puhumista. Kun aloitan puhumisen, en saa siihen loppua. On ihanaa jutella kaikille, vieraille ja tuntemattomille. Taitoni takia tutustun helposti uusiin ihmisiin. Höpötän ja sählään.
Olen onnellinen, että tein tämän reissun vaikka järkeähän tässä ei ollut. Sain nähdä hänet, ihanan ihmisen johon prideilla tutustuin. Maailman paras shoppailukaveri. Hän tanssimassa ja laulamassa PMMP:n tahtiin yksinään keskellä huonetta kalja kädessään. Hymy. Reissun aikana sain myös esitellä alushousujani tuntemattomille naisille, istua pizzerian portailla nuortenmiesten ympäröimänä, heidän katsellessaan ja kehuessaan rintojani, jutella turhanpäiväisiä. Maata kattoterassilla aamunsarastessa yksinään Kaija Koota kuunnellen. Eilisen illan aikana sain myös kuulla olevani diiva. Kerran asian kuuleminen ei riittänyt, sain kuulla sen illan ja yön aikana yhä uudelleen ja uudelleen. Ystäväni haukkuivat minua leikillään, tiedän ja ymmärrän sen. En silti nauti kuullessani kerta toisen jälkeen kuinka olen diiva, neiti ja mitä muussa minussa onkaan vikana. Välillä kaipaisin ystävällistä, kaunista sanaa toiselta tietäen toisen tarkoittavan sitä..
Sattuu kuulla toisten haukkuvan minua luonteeni takia, vaikka he sanoisivatkin sen leikillään. Kun asian usein kuulee rupeaa miettimään mitä toiset oikeasti ajattelevat ja onko kaikki sittenkään vaan leikkiä, kiusaa.
Olen epävarma itsestäni, tiedän mitä olen mutta toiset saavat minut miettimään pitäisikö minun kuitenkin olla erillainen. Näyttää toisenlaiselta ja käyttäytyä eritavalla. En halua muuttua, mutta pitäisikö minun? Olen ihminen joka rakastaa meikata ja laittautua, juoda cosmopolitania räkälässä, pukeutua mekkoihin ja tuhlata rahansa laukkuihin.
Pitäisikö minun luopua siitä, omasta itsestäni ja ja muuttua toisenlaiseksi. Vaihtaa merkkilaukut kangaskasseihin, ripsienpidennykset meikittömiin kasvoihin, vaaleanpunaiset drinkit kaljaan ja mekot t-paitaan. Pidettäisiinkö minusta silloin enemmän, silloin kun olisin kaikkea muuta kuin mitä olen oikeasti? Silloin en ainakaan kuulisi olevani neiti ja diiva.
Ihastumiseni oli niinkuin kaikki muutkin, nopea ja lyhyt. Ihastuin ja unohdin. Eihän ole enää ajatuksissani nukkumaan mentäessä, aamun ensimmäinen ajatuskaan hän ei ole. Olen helpottunut ja onnellinen. Nyt voin kääntää katseeni taas uusiin asioihin ja tyttöihin. Tulen vielä löytämään ihmisen, joka rakastuu minuun, diivaan. Ihmiseen joka kantaa merkkilaukkua, korjailee meikkejään taukoamatta, istuu puistossa laittautuneena kalliit korut päällään ja iltalaukku kädessään. Ihmiseen joka haluaa näyttää hyvältä. Jossain on ihminen joka rakastaa minua virheideni takia, ei niistä huolimatta, ihminen jonka mielestä olen täydellinen ja joka ei haluaisi minun ikinä muuttuvan. Ihminen joka tajuaa että ulkokuoreni ei ole sitä mitä oikeasti olen sisältä, että luonteeltani en olekkaan diiva joka pelkää kynsien katkeavan vaan tyttö joka haluaisi juosta meikittömänä kukkamekossa metsässä sieniä keräillen ja linnunlaulua kuunnellen.
Nostan katseeni kohti kesäistä taivasta ja haaveilen hänestä, hänestä kenen vuoksi minun ei tarvitse muuttua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti