Huone täyttyy itkusta, ääni on voimakas ja sydäntä raastava. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Katselen maailman kauneinta ihmettä. Ruskeat hiukset ovat veressä, pienet jalat potkivat ilmaa. Pyyhin kyyneleitäni. Kätilö pyytää minut luokseen ja antaa pihdit käteeni. Naps. Uudet kyyneleet tipahtavat poskilleni katkaistuani napanuoran. Kätilö pyyhkii ruskeista hiuksista veriä pois. Hoitaja nostaa ystäväni paitaa kätilön nostaessa parkuvan pikkuneidin äitinsä vatsan päälle. Huone hiljenee. Amy Alexandra, 3445g ja 48cm, rauhoittuu äitinsä iholla. Kummitädin uusi suloinen silmäterä ja aarre on syntynyt.
Kaupunki on pimeä, mainosvalojen näytös. Raikas tuuli puhaltaa kasvoilleni hiuksien liehuessa sen mukana, taksin valot häikäisevät silmiini. Suljen silmäni ja hymyilen. Työvuoro on ohi ja olen matkalla kotiin, jossa hän odottaa minua syleilyynsä.
Tuntuu kuin kuuluisin hänen rinnalleen enemmän kuin minnekkään muualle. Hänen kanssaan tahdon suunnitella tulevaa, unelmoida ja haaveilla. Miettiä mitä elämä voi olla 5 vuoden kuluttua. Olisin saanut hänet omakseni jo kauan aikaa sitten. Mutta epäröin, luulin haluavani jotain muuta. Jonkun muun. Yhteiset iltamme, suudelmat autossa kotini pihalla ja hississä muuttaessani omaan kotiin, hänen käsi kädessäni elokuvateatterissa. Hänen kaunis hymynsä ja maailman upeimmat silmät. Ne yöt jolloin herään hänen vierestään enkä voi muutakuin katsella hänen nukkuvan. Ne pienet hetket jolloin hän saa minut tuntemaan itseni ainutlaatuiseksi, saivat minut ymmärtämään hänen ja meidän olevan jotain ainutlaatuista, uniikkia. Nyt hän on minun ja minä hänen, ja meistä minä en aio luopua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti