Feels like nobody ever loved me until you loved me.

Hän kantaa pahvilaatikoita autoon ja suutelee minua istuessaan ratin taakse. Auto käynnistyy ja hänen kätensä ilmestyy reidelleni. Katson hänen kauniisiin kasvoihin, kohtaan hänen katseensa ja hukun taas silmiin. Silmiin joita kauniimpia saa hakea. Käännän katseeni ulos ikkunasta silittäessäni hänen niskaansa. Hymyilen, onni on suosinut minua tänä keväänä ja rakkaus on löytänyt luokseni. Vielä helmikuussa en uskaltanut päästää häntä lähelleni, mutta nyt hän kantaa muuttolaatikoita luokseni, asuntoon joka pian on meidän yhteinen kotimme.  Kukaan ei voisi tehdä minua onnellisemmaksi.
Tajusin pelänneeni aikaisemmin. Pelkäsin satuttavani itseni päästäessäni hänet liian lähelle. Pelkäsin minulle käyvän niin kuin ensimmäisellä kerralla kun annoin kaikkeni toiselle, hajoavani palasiksi joita ei tunnu saavan enää paikoilleen, mihin ei auta muu kuin aika. Käytin aikani tahallisesti vääriin ihmisiin, koska tiesin etteivät he tulisi koskaan pääsemään liian lähellä minua pystyäkseen rikkomaan minua. Tiesin, että minusta ja heistä ei tulisi koskaan mitään kestävää. Hän on alusta lähtien ollut lähellä minua, hän sai heti ensimmäisissä keskusteluissa minusta osan. Ja lisää pala kerrallaan, minun hukkuessani hänen silmiinsä ja yöt valvoessa tietokoneella hänen kanssaan jutellen, mutta nyt saan makoilla kokonaisena hänen syleilyssään. Olen hänen, kokonaisvaltaisesti ja ilman muttia.

Luulin etten enää löydä enää tälläistä rakkautta. Rakkautta, joka saa minut tuntemaan itseni kokonaiseksi, ja jonka vuoksi tekisin mitä vain.

Ihmisillä on haaveet ja unelmat. Unelmat joiden takia ihmiset ovat valmiita tekemään mitä vain. Toiset haluavat kiinanmuurille, Nokian pääjohtajaksi tai ehkäpä suosituksi rock-tähdeksi. Minä haluan yöllä itkullaan herättävän lapsen. Lapsen jonka saan tuudittaa puoliunessa uneen ja jota suukottaa. Lapsen ketä rakastan ilman ehtoja. Oman lapsen. Minun unelmani on olla äiti. Äiti jonka päivänsäde on lapsi, joka jokeltaa sylissä. Vauva, josta kasvaa itse pukemaan opetteleva taapero, lukemaan opetteleva esikoululainen ja vanhemmilleen huutava teini. Vauvakuume on iskenyt minuun pahemmin kuin koskaan, se saa minut kuluttamaan aikani internetissä vaunuja katsellen ja muiden vanhempien kokemuksista lukien.  Lapsen kaipuu on satuttavan kova, se saa kyyneleet tipahtelemaan poskilleni kun muut ei näe, katsellessani lastenvaatteita ja haaveillen tulevaisuudesta.  Tiedän olevani nuori, kaikkihan sitä minulle kertoo. En näe ikääni ongelma, olenhan nuori, mutta olen kokenut jo paljon. Ei minua harmittaisi luopua alkoholista ja villeistä viikonlopuista. Lapsi antaisi paljon enemmän kuin drinkit baarissa ja seuraavan päivän paha olo. Tiedän olevani valmis siihen, loppuelämän sitoutumiseen, yöllisiin herätyksiin ja vaippojen vaihtoon. Sillä tiedän kaiken korvaavan näkiessäni lapsen ensimmäisen hymyn ja askeleet, hampaiden kasvun ja ensimmäisen koulupäivän. Lapsi olisi siunaus, elämän täyttymys ja ikuisen rakkauden kohde. Mutta kuuntelen muita ja odotan. Pyyhin kyyneleet ja siirrän ajatukseni muualle.