Tärisen takkini sisällä, kylmyys saa poskeni punoittamaan. Taivaalla loistaa pari yksinäistä tähteä. Päivä oli yksi huonoimmista pitkään aikaan. Päivä jolloin haluaisi kaatua sänkyyn, käpertyä peiton alle sinun kanssasi ja unohtaa kaiken muun.
Yhdeksän vuotta. Yhdeksän vuotta on pitkä aika, aika jossa niin moni asia muuttuu ja tapahtuu. Yhdeksän vuoden päästä minä en ole enää se tyttö, joka haaveilee, unelmoi ja nauraa. Yhdeksän vuoden päästä olen aikuinen nainen. Nainen jonka unelmat ovat toivottavasti käyneet toteen, nainen jolla on työ, perhe ja uusia unelmia. Yhdeksän vuoden päästä minulla on melkein yhdeksän vuotias kummilapsi. Lapsi joka on joutunut elämään lapsuutensa niin väärissä olosuhteissa. Lapsen äiti, rakas ystäväni, on joutunut kokemaan aivan liian paljon raskaita, vaikeita, pelottavia ja vääriä asioita. Yhdeksän vuoden päästä kumpikaan meistä ei ole enää se sama tyttö kuin silloinkun tutustuimme. Kun kesäöinä kävelimme pitkin Helsingin katuja valokuvaten toisiamme mahat naurusta kipeänä. Silloin emme haaveile enää ajasta josta ennen haaveilimme, vaan elämme sitä ja niin eritavoin kuin oli tarkoitus.
Minua pelottaa ajatella yhdeksän vuoden päähän. Kaikki tulee olemaan niin erillaista, mikään ei ole niinkuin ennen. On siis parempi keskittyä tulevaisuuden sijaan nykyhetkeen. Hetkeen jolloin pääni on sekaisin, mutta kuitenkin niin selvä. Hetkeen jolloin tiedän mitä haluan,mutta kiellän sen ja yritän suunnata ajatukseni toisaalle. Hetkeen jolloin yritän huijata itseäni. Vai yritänkö sittenkään?
Haluan sinut. Sinut joka olet vain sinä etkä välillä edes sitä. Sinut josta ei ota selvää kiinnostaako sinua oikeasti vai ei. Sinä joka teet minut onnelliseksi, mutta joka saat minut myös itkemään. Sinut kenen hymyä voisin katsella loputtomiin, kenen katseeseen uppoan yhä uudelleen ja uudelleen. Sinut joka saa minut taivaisiin ja tuntemaan olevani ainoa maailmassa rinnallasi. Sinut jonka kosketus saa perhoset vatsaani, ihon kananlihalle. Sinun vierelläsi on helppo, hyvä olla, olen omaitseni, aidosti. Siihen tahdon kuulua. Kumpa vain kertoisit mitä oikeasti haluat.
Yhdeksän vuotta. Yhdeksän vuotta on pitkä aika, aika jossa niin moni asia muuttuu ja tapahtuu. Yhdeksän vuoden päästä minä en ole enää se tyttö, joka haaveilee, unelmoi ja nauraa. Yhdeksän vuoden päästä olen aikuinen nainen. Nainen jonka unelmat ovat toivottavasti käyneet toteen, nainen jolla on työ, perhe ja uusia unelmia. Yhdeksän vuoden päästä minulla on melkein yhdeksän vuotias kummilapsi. Lapsi joka on joutunut elämään lapsuutensa niin väärissä olosuhteissa. Lapsen äiti, rakas ystäväni, on joutunut kokemaan aivan liian paljon raskaita, vaikeita, pelottavia ja vääriä asioita. Yhdeksän vuoden päästä kumpikaan meistä ei ole enää se sama tyttö kuin silloinkun tutustuimme. Kun kesäöinä kävelimme pitkin Helsingin katuja valokuvaten toisiamme mahat naurusta kipeänä. Silloin emme haaveile enää ajasta josta ennen haaveilimme, vaan elämme sitä ja niin eritavoin kuin oli tarkoitus.
Minua pelottaa ajatella yhdeksän vuoden päähän. Kaikki tulee olemaan niin erillaista, mikään ei ole niinkuin ennen. On siis parempi keskittyä tulevaisuuden sijaan nykyhetkeen. Hetkeen jolloin pääni on sekaisin, mutta kuitenkin niin selvä. Hetkeen jolloin tiedän mitä haluan,mutta kiellän sen ja yritän suunnata ajatukseni toisaalle. Hetkeen jolloin yritän huijata itseäni. Vai yritänkö sittenkään?
Haluan sinut. Sinut joka olet vain sinä etkä välillä edes sitä. Sinut josta ei ota selvää kiinnostaako sinua oikeasti vai ei. Sinä joka teet minut onnelliseksi, mutta joka saat minut myös itkemään. Sinut kenen hymyä voisin katsella loputtomiin, kenen katseeseen uppoan yhä uudelleen ja uudelleen. Sinut joka saa minut taivaisiin ja tuntemaan olevani ainoa maailmassa rinnallasi. Sinut jonka kosketus saa perhoset vatsaani, ihon kananlihalle. Sinun vierelläsi on helppo, hyvä olla, olen omaitseni, aidosti. Siihen tahdon kuulua. Kumpa vain kertoisit mitä oikeasti haluat.
Haluaisin sinun olevan mustasukkainen, onko se väärin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti