It hurts so much.

Puhelimeni piippaa. Luen viestin ja muutama kyynel vierähtää poskelleni. Nielen kyyneleeni ja kiellän itseäni itkemästä. Ystäväni on raskaana. En kuitenkaan itke onnesta niinkuin hyvän ystävän pitäisi. Itken koska olen surullinen, kateellinen ystävälleni joka kantaa vatsassaan maailman kauneinta lahjaa. En voi sanoa etten ole onnellinen ystäväni puolesta. Tottakai olen, hän on minulle rakas ja hänestä tulee erinomainen äiti. Voin kuvitella kuinka hän hehkuu onnesta ja äitiyttä syleilessään lastaan. Ajatus tuntuu pistona sydämessäni, minäkin haluan hehkua. Vauvakuumeni on vain niin suuri, että se repii minua sisältä päin. Miksi kaikki muut saavat lapsia mutta minä en, kysymys jota mietin mielessäin usein. Tiedän, että vielä tulee minun vuoroni. Minusta ja rakkaastani tulee vielä joku päivä tavalla tai toisella äitejä lapsellemme. Nyt kuitenkin minuun sattuu. Tajuan haaveilleeni lapsesta ja äitiydestä niin pitkään, ettei kyyneleet voi olla kiellyttyjä minulta. Silmäni kostuu, kyyneleet valuvat, nenäni vuotaa. Annan itselleni luvan itkeä, hetken, sitten minun pitää tukehduttaa kipuni sisälleni. Liian nopeasti kipu kuitenkin nousee pintaan aiheuttaen uudet kyyneleet.