Eilen tapahtui jotain, asia mikä sai minut itkemään sängyssäni täristen. Olin shokissa. En pystynyt liikkumaan, lopettamaan itkua. Makasin vaan paikoillani parkuen. Ei asia ollut niin vakava mutta se sai minut shokkiin, tilaan jossa en ole usein ollutkaan. En ole kokenut mitään pahaa, olen saanut elää niinsanotusti helppoa elämää. Ei elämässäni ole ollut suuria vaikeuksia. Tämä oli ehkä elämäni kauhein asia, johtuen tilasta johon se minut ajoi. En saanut yöllä nukuttua. Tapahtuma sai minut ajattelemaan asioita. Se sai minut miksi minä saan olla onnellinen, elää helppoa elämää samaan aikaan kun vieressäni ihmiset kärsivät. Kun muille tapahtuu kauheita asioita.
Ajattelin heitä. Pelkään hänen tehneen väärän päätöksen, päätöksen jonka takia hän uppoaa vielä syvemmälle meren pohjalle, ilman että kukaa voi loppujenlopuksi häntä pelastaa. Pelkään, että hänen mielenterveytensä ei kestä tätä. Hän on sekaisin, hän on joutunut kokemaan niin paljon elämänsä aikana. Aivan liikaa. Enemmän kuin kenenkään pitäisi joutua kokeemaan koko elämänsä aikana. Hän tietää minun olevan kuitenkin hänen rinnallaan, tukena ja apuna arkeen palaamisessa, mutta minun kuuluu elää myös omaa elämääni, kävellä omaa tietäni eteenpäin. Toivon, että osaisin yhdistää oman elämäni heidän elämäänsä. Mutta Hämeenlinnaan on pitkä matka, en voi olla heidän tukenaan joka hetki, vain silloi tällöin ja silloinkin vain lyhyitä hetkiä. Onhan puhelimet ja internet, mutta ei se ole sama asia, eikä se tule riittämään heidän avuksi. Pelkään hänen ja tulevan kummilapseni puolesta. En pääse näkemään häntä, joten yritän olla ajattelematta heitä. En voi tehdä mitään heidän hyväkseen vielä, siispä yritän keskittyä itseeni, elämääni ja muihin ystäviini. En kuitenkaan pysty olla odottamatta ensi kevättä kun saan hänet syliini, pienen kummilapseni, lapsen kenet haluan auttaa kasvamaan tasapainoiseksi ja kenen onnellisen lapsuuden eteen olen valmis tekemään uhrauksia. Hän tulee tarvitsemaan minua ja muita, ihmisiä jotka auttavat ja suojelevat häntä. Hänen elämänsä ensimmäiset vuodet eivät tule olemaan helppoja.
Ajattelin heitä. Pelkään hänen tehneen väärän päätöksen, päätöksen jonka takia hän uppoaa vielä syvemmälle meren pohjalle, ilman että kukaa voi loppujenlopuksi häntä pelastaa. Pelkään, että hänen mielenterveytensä ei kestä tätä. Hän on sekaisin, hän on joutunut kokemaan niin paljon elämänsä aikana. Aivan liikaa. Enemmän kuin kenenkään pitäisi joutua kokeemaan koko elämänsä aikana. Hän tietää minun olevan kuitenkin hänen rinnallaan, tukena ja apuna arkeen palaamisessa, mutta minun kuuluu elää myös omaa elämääni, kävellä omaa tietäni eteenpäin. Toivon, että osaisin yhdistää oman elämäni heidän elämäänsä. Mutta Hämeenlinnaan on pitkä matka, en voi olla heidän tukenaan joka hetki, vain silloi tällöin ja silloinkin vain lyhyitä hetkiä. Onhan puhelimet ja internet, mutta ei se ole sama asia, eikä se tule riittämään heidän avuksi. Pelkään hänen ja tulevan kummilapseni puolesta. En pääse näkemään häntä, joten yritän olla ajattelematta heitä. En voi tehdä mitään heidän hyväkseen vielä, siispä yritän keskittyä itseeni, elämääni ja muihin ystäviini. En kuitenkaan pysty olla odottamatta ensi kevättä kun saan hänet syliini, pienen kummilapseni, lapsen kenet haluan auttaa kasvamaan tasapainoiseksi ja kenen onnellisen lapsuuden eteen olen valmis tekemään uhrauksia. Hän tulee tarvitsemaan minua ja muita, ihmisiä jotka auttavat ja suojelevat häntä. Hänen elämänsä ensimmäiset vuodet eivät tule olemaan helppoja.
Viime viikot ovat kuluneet nopeasti. Olen onnellinen. Eilisestä riippumatta, rakastan elämääni. Kaikki on niinkuin pitääkin. Perhosia vatsassa, suudelmia, ystäviä, juhlimista, reissu Ouluun parin päivän päässä, tulevaisuuden suunnittelua, töitä.. Mitä muuta voisinkaan toivoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti