Ei hän katso minua silmiin. Ei hän kosketa minua niinkuin sinä. Kaikki tuntuu niin väkinäiseltä, oudolta hänen kanssaan, kuin joku muualta, kauempaa ohjaisi meitä. Tuntuu kuin en olisi kehossani. Kuin sieluni olisi kadonnut ruumiistaan ja eksynyt väärään kehoon. Kehoon, joka kuuluu toiselle. Tuntuu kuin en eläisi elämääni, kuin joku tekisi sen puolestani. Koska en voi olla luonasi, en tiedä mitä haluan, mitä minun pitäisi tehdä, missä olla. Olen eksynyt, kadoksissa. Eksynyt maailmaan jossa olen vieras. Vieras jolla ei ole mitään aavistusta mistään. Tuntuu kuin olisin katoamassa. Katoamassa jonnekkin, jossa olen yksin, kukaan ei löydä minua, eikä haluakkaan. Jonnekkin missä kukaan ei osaa auttaa, eikä siihen pystyisikään, kukaan ei ymmärrä tai pelasta. Paikkaan jossa olen yksin ajatusteni kanssa. Tuntuu kuin en olisi enää se sama ihminen kenet sinä jätit, kuin en olisi enää minä.
Seison kanavan reunalla. Reunalla missä istuin äsken yksin kunnes ystäväni istahti viereeni. Istuimme hiljaa kunnes nousin ylös. Kävin seisomaan kengän pääni reunan ulkopuolella, veden yläpuolella. Hetki on outo. Erillainen. En tunne mitään. En tunne kipua, sydäntä repivää kaipuuta, rakkautta.. en tunne mitään. Pelottaa. Haluan tuntea. Haluan päästää irti, irroittaa itseni maasta. Hypätä jäätävään veteen. Tuntea kuinka kylmä vesi nielee minut sisäänsä, uppoamalla soluihini. Haluan hypätä. Haluan tuntea jotain! Haluan tuntea viiltävän kivun jonka alkukesän kylmä merivesi aiheuttaa. Haluan upota. Tuntea taas eläväni, tuntea edes jotakin. Tuntea tuskaa, toisenlaista kuin sinun menettämisen aiheuttama.
Kuulen sanat: " Ei se ole sen arvoista. Hän ei ole sen arvoinen. Tuntiset ehkä eläväsi hetken kunnes kylmä veisi vallan, etkä jaksaisikaan enää taistella itseäsi ylös sieltä. Elät taas kun olet valmis. Hän ei ollut arvoisesi."
Tiedän hänen olevan oikeassa. En ole kuin ne joista minulle joskus kerroit, en minä aio satuttaa itseäni sinun takiasi. En minä ole kuin muut, minuun sattuu jo tarpeeksi muutenkin. Minä herään vielä ja silloin minua ei pysäytä kukaan. Tein virheen kanssasi, annoin itsestäni kaiken, aivan kaiken. Sinä lähdit ja minä katosin, katosin jokaista solua myöten. Särjyin miljooniksi palasiksi. Enää en tee samaa virhettä. Rakennan muurin, muurin jonka taakse piilotan itseni. Muurin, jonka raoista päästän itsestäni valoa ihmisille jotka sen ansaitsevan silloin tällöin. Mutta kukaan ei tule pääsemään muurieni sisäpuolelle. Ei muut minua saa pirstaleiksi. En kuitenkaan halua särkyä kokonaan enää ikinä. En kykene korjaamaan itseäni. Ei minulla ole voimia tarpeeksi.
Hän on myös väärässä. Sinä olet minun arvoiseni. Sitä sinä todellakin olet. Et sinä ole menninkäinen ja minä päivänsäde kuten väitit. Ei se mene niin. Olet kaikkeni. Olet kaunein muistoni, unelmani, haaveeni, rakkaimpani. Ja sinä olet arvoiseni. Et voisi olla parempi, täydellisempi. Sinä olet sinä, et kukaan muu.
En vain halua uskoa että et tarvitse minua enää. Että et kaipaa joka hetkisiä puheluitamme, tuoksuani, ääntäni. Ja kyynel valuu taas poskelleni. Kaivoin juuri muiston sinusta käsiini, yöpöydälaatikosta. Tuoksusi valtasi nenäni. En vaan voi ymmärtää kuinka sinä pystyit, pystyit lähtemään tuosta noin vaan. Et edes halunnut yrittää, et halunnut antaa meille mahdollisuutta. Muisto sinusta sisältää sanat, jotka olivat turhia, sanat joilla ei ollut merkitystä. Kumpa et olisi sanonut niitä.
Seison kanavan reunalla. Reunalla missä istuin äsken yksin kunnes ystäväni istahti viereeni. Istuimme hiljaa kunnes nousin ylös. Kävin seisomaan kengän pääni reunan ulkopuolella, veden yläpuolella. Hetki on outo. Erillainen. En tunne mitään. En tunne kipua, sydäntä repivää kaipuuta, rakkautta.. en tunne mitään. Pelottaa. Haluan tuntea. Haluan päästää irti, irroittaa itseni maasta. Hypätä jäätävään veteen. Tuntea kuinka kylmä vesi nielee minut sisäänsä, uppoamalla soluihini. Haluan hypätä. Haluan tuntea jotain! Haluan tuntea viiltävän kivun jonka alkukesän kylmä merivesi aiheuttaa. Haluan upota. Tuntea taas eläväni, tuntea edes jotakin. Tuntea tuskaa, toisenlaista kuin sinun menettämisen aiheuttama.
Kuulen sanat: " Ei se ole sen arvoista. Hän ei ole sen arvoinen. Tuntiset ehkä eläväsi hetken kunnes kylmä veisi vallan, etkä jaksaisikaan enää taistella itseäsi ylös sieltä. Elät taas kun olet valmis. Hän ei ollut arvoisesi."
Tiedän hänen olevan oikeassa. En ole kuin ne joista minulle joskus kerroit, en minä aio satuttaa itseäni sinun takiasi. En minä ole kuin muut, minuun sattuu jo tarpeeksi muutenkin. Minä herään vielä ja silloin minua ei pysäytä kukaan. Tein virheen kanssasi, annoin itsestäni kaiken, aivan kaiken. Sinä lähdit ja minä katosin, katosin jokaista solua myöten. Särjyin miljooniksi palasiksi. Enää en tee samaa virhettä. Rakennan muurin, muurin jonka taakse piilotan itseni. Muurin, jonka raoista päästän itsestäni valoa ihmisille jotka sen ansaitsevan silloin tällöin. Mutta kukaan ei tule pääsemään muurieni sisäpuolelle. Ei muut minua saa pirstaleiksi. En kuitenkaan halua särkyä kokonaan enää ikinä. En kykene korjaamaan itseäni. Ei minulla ole voimia tarpeeksi.
Hän on myös väärässä. Sinä olet minun arvoiseni. Sitä sinä todellakin olet. Et sinä ole menninkäinen ja minä päivänsäde kuten väitit. Ei se mene niin. Olet kaikkeni. Olet kaunein muistoni, unelmani, haaveeni, rakkaimpani. Ja sinä olet arvoiseni. Et voisi olla parempi, täydellisempi. Sinä olet sinä, et kukaan muu.
En vain halua uskoa että et tarvitse minua enää. Että et kaipaa joka hetkisiä puheluitamme, tuoksuani, ääntäni. Ja kyynel valuu taas poskelleni. Kaivoin juuri muiston sinusta käsiini, yöpöydälaatikosta. Tuoksusi valtasi nenäni. En vaan voi ymmärtää kuinka sinä pystyit, pystyit lähtemään tuosta noin vaan. Et edes halunnut yrittää, et halunnut antaa meille mahdollisuutta. Muisto sinusta sisältää sanat, jotka olivat turhia, sanat joilla ei ollut merkitystä. Kumpa et olisi sanonut niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti