Minä en tiedä mitään, kauniinpaa kuin sinä.

Makoilen sängylläni. Verho peittää ihanasti ikkunan ja ulkona paistavan auringon. Poskiltani löytyvät edellisen illan meikit, jaloista rakot, verestäni alkoholia. Pääni hajoaa, sitä särkee, paljon. Koskee. Haluaisin itkeä. Itkeä pois kivun, ikävän, eiliset hölmöilyt, kuten myös eiliset tuntemattomat nuoret naiset.. Mutta ei itkeminen vie niitä pois. Ei itku auta. En halua itkeä enää, en suostu siihen. Haluan sinut vain takaisin, haluan sinut vierelleni, haluan olla vain sinun. En halua kosteita ja kuumia hetkiä baarien vessoissa, suutelua tanssilattialla vieraiden naisten kanssa, avointa flirttailua ja drinkkejä baaritiskillä, toisten naisten käsiä ympärilleni. Haluan sinut. Tarvitsen sinut. Mutta koska se ei ole mahdollista, opettelen olematta tarvitsemasta ketään, olla kaipaamatta sinua. Opin tekemään itseni onnelliseksi, opin nauttimaan hetkistä jolloin kuulen ennen tuntemattomalta ihmiseltä katseeni olevan ihanan pistävä ja että tuoksuni tekee hulluksi, opin nauttimaan katseista tanssilattialla, vieraan naisen lantiosta käsilläni ja huulista huulillani. Aion oppimaan nauttimaan sinkkuudestani ja oppimaan pärjäämään yksin. Yksin, ilman kosketustasi, ääntäsi, katsettasi, tunnetta jonka teet minulle ja rakkauttasi, ilman sinua.

Ei ole oikein, että tarvitsisin onneeni toista ihmistä. Minun pitää kyetä rakentamaan onneni yksin, ei kehenkään voi luottaa niin. Ei kellekkään voi antaa niin suurta valtaa elämäänsä. Minä luotin sinuun. Luotin sanoihisi, lupauksiisi. Annoin kaikkeni, laitoin onneni varaasi. Sinun piti olla kanssani aina. Sitten lähdit ja minä jäin yksin. Veit onneni, elämäni pois. Nyt minun pitäisi kyetä rakentamaan elämäni ja onneni uudestaan. Tälläkertaa rakennan sen yksin ja pidän sen itselläni. Kun olen saanut koottua kaiken kasaan, en tule antamaan sitä kenellekkään. En voi murskaantua enää. En ansaitse sitä.

Enää
mä en oo sinun tyttö
En enää tiedä missä oon

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
Niin kai minäkin
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
Miksi itkisin

Lupasin itselleni. Mutta en kyennyt pitämään lupaustani. Tänään ei pitänyt valuttaa kyyneliä takiasi. Silti ne virtailee pitkin poskiani. 
Minulle tuli ikävä hymyäsi. Pakollinen tarve nähdä hymysi, kasvosi. Joten tein sen. Avasin kansion. Kansion jonka piilotin koneeni arkistoihin. Kansion jossa on kuvat yhteisistä hetkistämme.
Näin kauniit kasvosi, hymysi joka valtaa huoneen, parantaa maailmaa. Ja kyyneleet alkoivat virtailemaan. Kuvat joita en ole katsonut lähtösi jälkeen, saivat minut sekaisin, tunteeni valloilleen. Kaipaan sinua niin, että ei missään ole enää järkeä. Kuinka paljon voi oikein rakastaa toista? Kuinka paljon voi kaivata ennenkuin kuolee ikävään? Kuinka paljon rakkautensa tähden joutuukaan kärsimään? Minun sydämmeni tuhannet palat pakahtuvat koska ne eivät ole saaneet rakastaa sinua, ihooni sattuu koska se ei ole tuntenut kosketustasi aikoihin, korviini särkee koska äänesi on jäänyt niiltä kuulematta, silmiäni kirvelee koska ne eivät ole sinua nähneet, nenäni ei haista mitään, koska tuoksusi ei ole enää täällä. Minä olen palasina ilman sinua, minä en osaa olla enää.

Tiedätkö olevasi
Taivas sisälläni
Kun vanha taivaani olikin vain kulissi
Kuuletko huutavan sen
Äänen ikuisuuden
Se on ääni rakkauden
Tiedätkö käyneesi
Minun sielussani
En edes itse tiedä siellä käyneeni

Onneksi minulla on Kaija. Löysin hänet lähtösi jälkeen, hän antaa minulle musiikillaan voimaa. Voimaa jaksaa eteenpäin. Nyt Kaija soimaan ja kyyneleet pois. Sinä lähdit ja minä jäin, ei sen enempää. Kyllä minä pärjään, jatkan eteenpäin. Löydän ihmisen joka voi antaa edes puolet mitä sinä minulle annoit. Löydän taas itseni ja onneni.

Kaipaisitpa sinäkin minua.