Minulla on ikävä häntä. Häntä jonka kädet olivat olevinaan niin väärät iholleni, häntä jonka vieressä ajattelin toista. Hän lopetti suhteemme. Hän halusi lopettaa ennen kuin jompaakumpaa sattuu. Mutta silti minuun sattui.
Mutta voin syyttää uusista arvistani vain itseäni. Vain ja ainoastaan tätä hölmöä tyttöä, joka ei antanut hänelle mahdollisuutta. En antanut hänen tehdä minua onnelliseksi. Luulin kaipaavani toista hänen syleilyssään, joten menetin hänet. Hänet joka suutelee paremmin kuin kukaan. Hänet joka suuteli minua ennen töihin lähtöä. Hänet joka valmisti minulle ruokaa tullessani töistä väsyneenä hänen luokseen, joka veti minut tiukasti kiinni itseensä halatessamme, jota ei haitannut vaikka nukahdin heti hänen sohvallee. Kaipaan hänen ääntään, kosketustaan, huulia kaulallani. Kaipaan hölmöilyjämme, niitä kaikista oudoimpia ja typerimpiä juttuja. Kaipaan sitä kuinka hän kysyi onko minulla ollut ikävä ja antoi vasta vastauksen saatuaan huulteni koskettaa hänen huuliaan. Kaipaan sitä kuinka sain olla oma hölmö itseni ja hän vain nauroi minulle. Ei häntä haitannut vaikka heti sisälle päästyäni riisuin vaatteet pois ja olin kuin kotonani.
Kuinka ihana olikaan katsella jääkiekkoa hänen ystäviensä kanssa tuntiessani hänen kosketuksensa ihollani, kuinka ihanaa oli suudella häntä intohimoisesti eteisessä kunnes hänen ystävänsä sanat keskeyttivät meidät.
En osannut arvostaa hänen halaustaan takaapäin baarissa, tai sitä kuinka hän keskusteli puhelimessa äitini kanssa. Nyt arvostan jokaista hänen pienintäkin tekemäänsä asiaa. Mutta on liian myöhäistä. Hän on jo mennyt. Ja minä kaipaan häntä niin.
Minä ihastuin sinuun vaikka sanoinkin toista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti